Blogin Vieraspöytä: Tapani Heinonen

Syyskuisena viikkona olen saanut blogivieraakseni Tapani Heinosen. Hän on pian viisikymppinen mies ja kotoisin Uudeltamaalta, Vihdistä. Nykyisin Tapani asuu Kaarinassa ja Iniössä. Työuran hän on tehnyt kasvatusalalla: luokanopettajana sekä ympäristökasvatuksen yrittäjänä. Tapanin työpaikka on Paraisilla, jossa hän työskentelee yläkoulun opinto-ohjaajana.

Tämän haastattelun ydinteemana on juokseminen, mutta Tapani harrastaa sen ohella myös lukemista ja luovailua eli luovaa puuhastelua erilaisten projektien parissa. Voimaa hän saa luonnossa liikkumisesta sekä inspiroivista kulttuuritapahtumista. Tapanin perheeseen kuuluu vaimo ja koira.

Tervetuloa Tapani

Millaista urheilua ja liikuntaa harrastit lapsuudessani ja nuoruudessasi? Millaisia niihin liittyviä muistoja sinulla on?

Lapsuuden perheeni oli vahvasti mukana pienen kotikylämme urheiluseuratoiminnassa. Sen myötä minäkin innostuin liikkumaan monipuolisesti: käymään yleisurheilu- ja uintiharjoituksissa sekä hiihtotapahtumissa.

Miten juoksuharrastuksesi sai alkunsa ja miten se on aktivoitunut?

Suunnittelimme veljeni kanssa lapsuuskotimme isolle pihalle kiemurtelemaan maastojuoksuradan, jota leikeissämme kiersimme. Puutarhaan johtavalle maalisuoralle tultiin loppukirivaihteella milloin minäkin legendaarisena olympiasankarina – Lasse Vireninä, Sebastian Coena tai Steve Ovettina. Erityisesti muistan leikeistä tunteen, jonka joskus tavoitin vahingossa: riittävän monen kierroksen jälkeen minut valtasi tunne loputtomasta jaksamisesta, suorastaan ihmeellinen väsymättömyyden ja hyvänolon tunne.
Samaa tunnetta hain yhä tietoisemmin muutamia vuosia myöhemmin teini-iän kuohuissa pärskiessäni. Olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni, kehittyä laiskanpulskeaksi päässeestä pikkupojasta virtaviivaisempaan kuntoon. Seiskaluokan jälkeisenä kesänä aloitin sekä karkkilakon että kevyen lenkkeilyn. Lenkkeily paransi kuntoa ja tarjosi samalla tilan, jossa sai kaikessa rauhassa luodata omaa suhdettaan maailmaan ja sen ilmiöihin. Yhä useammin lenkit suuntautuivat metsään, ja luontokokemuksen ja juoksun tuottama yhteisvaikutus loi tuntemuksia, jotka jo silloin tunnistin eräänlaisiksi pyhyyden kokemuksiksi – vahvaksi tunteeksi elossa olemisesta sekä yhteydestä ympäristöön, joka parhaimmillaan laajentui tähtitaivaiden alla hölkätessä kosmisiin sfääreihin. Vaikka olin alkanut myös kilpailla pitkillä juoksumatkoilla, olin tietoinen, että juuri näiden tuntemusten vuoksi minä ensisijaisesti juoksin. Tällaiset yhteyden kokemukset, kuten satunnainen kohtaaminen pöllön tai hirven kanssa – tai huikaisevien auringonlaskujen ja aamu-usvien todistaminen, olivat harrastukseni arvokkainta antia.

Edellä kuvaamasi kokemukset juoksun aikana ovat ns. Runners’ high–kokemuksia. Mitä tuolla käsitteellä tarkoitetaan? Ja millaisia vastaavia kokemuksia sinulla on ollut nuoruusvuosien jälkeen?

Nuoruusvuosien vieriessä tulin myös yhä tietoisemmaksi, etten ollut yksin tuntemusteni kanssa. Runners’ high -käsitettä viljeltiin alan lehdissä lukemattomien todistajien voimin. Mitä erilaisimmat juoksijat, joilla oli erilaisia motiiveja ja painotuksia harrastuksessaan, tuntuivat ainakin jossakin määrin tunnistavan vastaavanlaisia tiloja juostessaan.
Oma suhteeni lajiin syveni, vaikka tavoitteellisen kilpailemisen jätinkin lukiovuosina. Juoksu jatkui opiskeluaikoinani myös sosiaalisen ulottuvuutensa vuoksi. Oli upeaa lähteä vaihtamaan ajatuksia lenkille, ja yhtä upeaa oli juosta yksin ja nauttia siitä stimuloivasta vaikutuksesta, jonka juoksu tuntui antavan opiskeluun tai luoviin harrastuksiin. Käytin juoksua tietoisesti hyvinvoinnin lisääjänä ja aloin yhä syvemmin arvostaa siihen liittyvää terapeuttista vaikutusta. Kun luontaiset väylät elämästä haltioitumiseen olivat löytyneet, ei ollut juurikaan tarvetta lähteä etsimään huippukokemuksia kemiallisten vauhdittajien avulla.

Jossakin vaiheessa suhtautumisessasi juoksemiseen tapahtui käänne ja suuntauduit henkisiin harjoituksiin. Mitä tapahtui?

Kaikkiin ongelmiin juoksukaan ei kuitenkaan ollut ratkaisu. Vaikka juoksemiseen liittyy merkittäviä mielenterveyttä edistäviä mahdollisuuksia – joita on laajasti esitelty esimerkiksi Scott Douglasin kirjassa Juoksu on parasta terapiaa – olisi naiivia kuvitella sen olevan kaiken ratkaiseva ihmelääke. Juoksun mielihyvää ruokkivalla vaikutuksella voi keventää haasteidensa kuormaa, mutta pakoon ei näitä haasteita kuitenkaan juoksemalla pääse. Tämän koin omakohtaisesti viimeistään nuoren aikuisuuden elämänvaiheessa, johon sattui monta isoa menetystä peräkkäin. Iskujen suman huipensi selän loukkaantuminen siten, että juoksu kävi mahdottomaksi. Yritykset karata surulta ja avata selvittelyä vaativia solmuja juoksemalla kilpistyivät viimeistään muutaman lenkin jälkeen sietämättömiin kipuihin.
Hyvän olon työkalupakistani oli yksi keskeinen väline rikki, ja minun oli suorastaan pakko alkaa opetella muiden välineiden käyttöä. Luontaisen psykologisen ja filosofisen kiinnostuksen tukemana lähdin melko nopeasti tavoittelemaan juosten löytämääni haltioitumisen kokemusta (ja samalla tasapainoa) klassisten psykofyysisten ja henkisten harjoitusten, kuten joogan, qigongin ja meditaation, avulla. Kävi ilmeiseksi, että haltioitumisen tavoittelussa on jotakin perin inhimillistä ja ihmisyyteen kuuluvaa – ja itse kokemuksella monia terapeuttisia ja terveellisiä vaikutuksia. Yhtä ilmeistä oli, että näiden kokemusten äärelle kulki monia väyliä, joista useat vähintäänkin sivusivat myös maailmankatsomuksellisten kysymysten kenttää. Omien tutkimusretkieni edetessä kehitin allergian mille tahansa ainoaksi oikeaksi väyläksi itseään nimittävälle henkisen harjoituksen menetelmälle ja tulin samaan johtopäätökseen kuin moni muukin: henkisten harjoitusten osalta jokaisen tulisi löytää itselleen sopivat menetelmät ja kunnioittaa erilaisia polkuja.

Mitä juoksuharjoituksessa henkisessä mielessä tapahtuu?

Täysipainoiseen harjoitukseen liittyy parhaimmillaan monia muitakin ulottuvuuksia kuin pyhyyden kokemuksen tai haltioitumisen metsästämistä. Muina harjoituksen osatekijöinä voisi mainita esimerkiksi itsetutkiskelun mahdollisuuden ja pyrkimyksen eettiseen toimintaan, kehittymiseen ihmisenä. Voisiko juoksua ajatella näiden ulottuvuuksien osalta henkisenä harjoituksena?
Ilmiselvästi ainakin itsetutkiskelun näkökulmasta vastaus on myönteinen. Lenkillä on hyvä mielessään pohtia päivän kulkua: mikä meni hyvin; mistä olla kiitollinen; missä asiassa jäi parantamisen varaa; mikä jäi mietityttämään; mikä olisi sopiva seuraava siirto tai seuraava askel; löytyisikö mahdollisesti ratkaisuja keskeneräisiin pulmiin? Monesti ratkaisu pulmaan on pulpahtanut viimeistään puolen tunnin juoksun jälkeen mieleen – ja joskus ratkaisun jopa vielä muistaa lenkin päättyessä!
Entäpä sitten ihmisenä kehittyminen tai eettisyys? Onko juoksemisesta mitään hyötyä ympäröivälle maailmalle, voiko juoksulla suorastaan parantaa maailmaa? Varmasti paljon riippuu siitä, kuinka sitä käytetään. Erään merkittävän asian allekirjoittavat todennäköisesti useimmat juoksijat: juoksun jälkeen heillä on yleensä enemmän annettavaa ympäristölleen – parempaa ja positiivisempaa asennetta, toiveikkaampia näkökulmia. Juoksun jälkeen juoksija kokee usein olevansa parempaa seuraa niin kotona kuin töissäkin. Jo tämä riittää puoltamaan juoksun toimivuutta myös tällä henkisen harjoituksen osa-alueella. Suosittelen myös kokeilemaan vaikutuksen tehostamista vaikkapa ploggingin avulla, eli ottamaan lenkille mukaan roskapusseja sekä hanskat ja keräämään roskat joltakin tietyltä alueelta. Maailma paranee ainakin pieneltä osin konkreettisesti havaittavalla tavalla ja hyvän mielen virkistävä vaikutus on melkoinen.

Elämässäsi tapahtui eräänlainen paluu lenkkipoluille? Miten kaikki lähti uudestaan liikkeelle ja onko suhtautumisesi juoksemiseen nyt jotenkin muuttunut?

Tässä vaiheessa on tosiaan jo paljastunut, että olen vaikeuksieni jälkeen päässyt palaamaan lenkkipoluille. Hyväksyttyäni vuosia sitten, etten ehkä juoksisi enää ikinä, alkoi ortopedin vanha ennuste yllättäen vähitellen toteuttaa itseään ja selän luonnollisen, iän myötä tapahtuvan jäykistymisen myötä krooniset kipuni alkoivat hellittää. Kolme vuotta sitten uskalsin taas kokeilla varovasti juoksulenkkeilyä, ja tätä kirjoittaessa tuo kokeiluvaihe on kestänyt katkeamatta – ja kulku sen kuin paranee.
Voinkin ilokseni todeta, että juoksulla on taas tärkeä rooli hyvinvointini vaalimisessa. Yhtä ilahduttavaa on nykyisin tietää, että muitakin toimivia menetelmiä löytyy: pitkä pyöräily toimii, tai kävely… monien muiden ohella. Voin myös suoraan todeta juoksun olevan minulle henkistä harjoitusta, joka edelleen tarjoaa haltioitumisen kokemuksia, pieniä elämän pyhyyden hipaisuja. Lenkit ovat toki erilaisia – joskus koko lenkki on mennyt huomaamatta työasioita pyöritellen ja edes hieman stressiä purkaen, joskus taas tärkeintä on sosiaalinen kokemus, kun samasta asiasta nauttivat ihmiset ovat koolla harrastuksensa parissa yhteislenkeillä.
Juoksijana minulla on jälleen myös leikkimielisiä tavoitteita, joiden koen tuovan elämääni ripauksen tervettä päämäärätietoisuutta. Rakastan vuoria, ja mielikuvissani tähtäänkin usein jotakin vuorenhuippua kohden johonkin juoksutapahtumaan valmistautuessani. Monesti mielikuvitukseni laukkaa niinkin vilkkaasti, että joudun muistuttamaan itseäni juoksun hyödyntämisestä myös tietoisuustaitojen harjoittamisessa, joita juoksu esimerkiksi havainto- ja keskittymiskyvyn osalta tutkitusti parantaa. Niinpä pyrin aika ajon laskeutumaan mielikuvitusvuoriltani ja keskittymään hengityksen tai ympäristön äänimaiseman kuuntelemiseen, tunnustelemaan ilmavirran kosketusta iholla tai aistimaan käsien rytmikästä liikettä.

Millaisia tavoitteita sinulla on tulevaisuudessa juoksemisharrastukseesi liittyen?

Juoksutavoitteista tärkein on minulle tällä hetkellä se, että kykenisin jatkamaan juoksemista mahdollisimman pitkään ja nauttimaan niistä myönteisistä vaikutuksista, joita koen sillä elämääni olevan – kuten luovuutta ruokkivasta vaikutuksesta, jonka alaisena tämäkin kirjoitus on lenkkipolulla luonnosteltu. Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää ja koetan muistaa olla kiitollinen, että ainakin tällä hetkellä juoksu jatkuu, askel nousee, veri virtaa ja hengitys kulkee. Jonakin päivänä joka tapauksessa tossu polkaisee tyhjää, mutta sekään ei ainakaan lenkkipolulla pohdiskeltuna tunnu lopulta niin kauhean pelottavalta.