Blogin Vieraspöytä: Tuovi Leppänen

Tällä kertaa blogivieraani on Keski-Suomen Laukaassa asuva Tuovi Leppänen. Tuovin työpolku on kulkenut kolmen vuosikymmenen aikana kolmessa eri vaiheessa. Ensimmäiset 10 vuotta kuluivat nuorisotyössä. Työ sisälsi nuorisotyötä, erityisnuorisotyötä ja kriminaalityötä nuorten rikoksentekijöiden parissa. Seuraavat vuodet olivat taas uuden opettelua vasta perustetun ammattikorkeakoulun opettajana, kansainvälisten asioiden koordinaattorina, suunnittelijana ja projektipäällikkönä. Kansainvälisyys on aina ollut osa Tuovin ammatillista kiinnostusta ja hän pääsi mukaan kehittyvien maiden kanssa tehtävään yhteistyöhön. Viimeiset 14 vuotta Tuovi on toiminut opettajankouluttajana kansainvälisessä opettajankoulutuksessa Suomessa ja Nepalissa. Nepalin osalta tämä on tarkoittanut useita matkoja maahan opettajankoulutuksen kehittämistyön merkeissä maan isoimmalla yliopistolla.

Tuovi valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi Jyväskylän yliopistosta 1998 ja filosofian tohtoriksi hän väitteli vuonna 2018 aikuisten ryhmäoppimisesta. Tuosta väitöskirjasta kehkeytyi yhteisövoimaisen oppimisen teoria, josta Tuovi sai idean oman firman perustamiseen. Yhteisöpalvelut CoPoksessa hän auttaa pedagogisia ja muita yhteisöjä kehittämään toimintaansa opiskelija- ja ryhmälähtöisen toimintamallin avulla niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tämä Tuovin yritystoiminta on alkuvaiheessa ja siksi hän on avoin uusille yhteistyökumppanuuksille.

Olen saanut niin paljon itse, että koen, että nyt minulla on mahdollisuus antaa takaisin kaikesta siitä, mitä itse olen oppinut.

Tuovi hyödyntää työssään yhteisövoimaista lähestymistapaa ja soveltaa aktiivisia ryhmälähtöisiä menetelmiä. Martti Lindqvistin kirja ”Pidot peilisalissa” sytyttivät aikoinaan kiinnostuksen morenolaisten toiminnallisten menetelmien opiskeluun ja hän onkin opiskellut psykodraaman ja sosiodraaman ohjaajaksi ja työnohjaajaksi.

Vaikka Tuovin juuret ovat Keski-Suomessa, hän tuntee olevansa kotonaan hyvin monissa paikoissa. Tuovi tuo esille kolme erityisestä paikkaa, joista hänen on aina vaikeaa lähteä. Ensinnäkin uudelle matkalle lähtiessä tuntuu aina haikeaa sulkea kotiovi. Toiseksi perheen vuosittaisilta Lappiin suuntautuneilta matkoilta Tuovin on aina ollut vaikeaa palata etelään. Kolmanneksi hän mainitsee Tribuvanin lentokentän portin, josta sisään ajaessa tuntuu haikealta jättää kotoisaksi muodostunut Kathmandu ja Tuoville niin mielekkääksi muodostunut työ siellä.

Tervetuloa Tuovi

Olet yhteisöllisyyden kehittämisen asiantuntija ja ammattilainen. Mikä sinua kiinnostaa ja innostaa yhteisöissä ja niiden kehittämisessä?

On koskettavaa nähdä ja tuntea, kuinka ihmiset löytävät yhteyden toistensa kanssa ja heräävät ikään kuin rikkaammin eloon. Olen nähnyt tämän toteutuvan opetuksessa ja sitä ihmetellen, kun se samalla tuottaa sellaista uutta oppimista, jota en olisi mitenkään voinut opettaa ryhmälle.
Kokemusten jakaminen on keskeistä ja tärkeää. Pienessäkin ryhmässä avautuu kokonainen maailmankaikkeus, eräänlainen inhimillinen aarrearkku, kun ihmiset jakavat omasta kokemusmaailmastaan toistensa kanssa. Kokemusten välinen yhteys on hämmästyttävää, kun ihmiset eivät välttämättä tunne toisiaan ja ovat saattaneet elää aivan eri paikoissa, maissa ja kulttuureissa.
Minua kiinnostaa ja kiehtoo ihmisten välinen yhteys ja niiden tuloksena syntyvä uudenlainen yhteisöllisyys, todellisuus ja luovuus. Uskon siihen, että tällä tavoin maailmasta tulee meille kaikille parempi paikka. Konkreettisesti se voi tarkoittaa hyvää oppimista tai innostavaa työtä yhdessä.

Mikä on yhteisöjen tila eli onko ajassamme jotain erityistä tarvetta kehittää yhteisöjä?

Kun tein väitöskirjaani yhteisövoimasta, näin ympärilläni jatkuvasti tilanteita, joissa ajattelin, että yhteisövoimaa lisäämällä tuokin asia menisi eteenpäin. Näin sitä esimerkiksi poliittisessa keskustelussa, omassa työpaikassani tai vaikkapa urheiluseuroissa.
Kun yhteisöä rakennetaan ja johdetaan tietoisesti niin, että jokainen pääsee siihen tasa-arvoisesti mukaan, niin se poistaa valtavasti yhteistyön esteitä ja jokainen yhteisön jäsen voi antaa parhaansa. Se edellyttää kuuntelua, jokaisen näkemistä omana itsenään, ihmisten kohtaamisen mahdollisuuksia ja empatiaa.
Kun yhteisöllisyys alkaa rakentua, kehittämisestä tulee yhteinen juttu, johon jokainen on valmis vapaaehtoisesti sitoutumaan. Ei tarvitse puhua enää sitouttamisesta, joka on ylhäältä päin tulleiden valmiiksi ajateltujen asioiden läpiviemistä, vaan puhutaan aidosti oikeasta yhteisestä kehittämisestä, jossa jokainen on täysipainoisesti mukana. Tämä kuulostaa yksinkertaiselta, mutta harvassa yhteisössä olen nähnyt niin toimittavan.
Tämä aika on erityisen haastava teknisten ratkaisujen jyräämisen myötä, koska tekniikka ottaa helposti aimo-osan inhimillisen vuorovaikutuksen rakentamisessa. Pandemia on tuonut oman haasteensa, kun ihmiset tapaavat toisiaan harvemmin. Ihmisillä on kuitenkin valtava tarve yhteyteen toistensa kanssa ja tarve tavata toisiaan fyysisestikin kasvokkain.
Yhteisöistä vastuussa olevien tulisikin ymmärtää pandemian ajan uudenlaisen yhteisöllisyyden tärkeys. Pitää rakentaa ja johtaa yhteisöjen toimintaa siten, että joukkoon kuuluminen on mahdollista ja osallistujien aktiivinen panos on mahdollista. Se ei ole kokousaplikaatioiden äänestys-toiminnon käyttämistä tai chat-boxiiin kirjoittamista, vaan se on aitoa, ihmisten oikeaa mukaan ottamista ja joskus myös kaikkien yhtäaikaista läsnäoloa.
Usein, kun yhteisöllisyyden perusteet on luotu, vähempikin yhteen tuleminen kantaa yhteisöä ja pitää ihmiset kiinni yhteisessä työssä. Tämä edellyttää suunnittelua, ajankäytön ja prosessin auki puhumista ja selkeää yhteisöllistä toimintakulttuuria.

Käytät työssäsi kehittämääsi CoPoS-konseptia. Mikä on sen sisältö?

CoPoS- konseptilla tarkoitan toimintamallia, jossa jokainen yhteisön jäsen tulee kuulluksi heti alusta alkaen ja jokainen pääsee mukaan sellaisena kuin on. Kun jokaisen osallistuminen on tullut mahdolliseksi, ohjaan ryhmää yhteisöllisten menetelmien avulla ja jokainen ryhmäläinen luo henkilökohtaisen suhteen käsiteltävään asiaan omien kokemustensa pohjalta. Näin syntyy luovia ratkaisuja, joihin ohjaaja tuo oman ammatillisen osaamisensa. Ohjaaja on sekä sisällön tuottaja että toiminnan ohjaaja.
Tehtävä lähtee aina yhteisön omista tarpeista. Se voi olla jonkin tuotteen rakentamista, teeman oppimista tai vaikkapa verkoston kokoamista. Joskus se voi olla myös yhteisen elämäntilanteen pohtimista.
Olen kehittänyt menetelmiä sosiaalisen vuorovaikutuksen lisäämiseksi ja pedagogisesti käytettäväksi. Tällöin jokin aihe, teema tai tehtävä on keskiössä ja tekijöiden tai opiskelijoiden suhde siihen pysyy elävänä. Ei tehdä ”jotain tuolla”, vaan otetaan ”tehtävä tai työ tähän meille”. Silloin siitä tulee myös tekijöiden näköistä ja vain siten syntyy aitoja uusia innovaatioita.

Väitöskirjasi käsittelee yhteisövoimaista oppimisprosessia. Millainen oli tutkimuskysymyksesi, millainen tutkimusaineisto sinulla oli ja mihin tutkimustulokseen päädyit?

Tutkin kansainvälisen opettajaopiskelijaryhmän kokemuksia yhdessä oppimisesta. Tavoitteeni oli etsiä vastausta kysymykseen, mitä ryhmässä tapahtuu ja miten tuota tapahtumaa voi teoreettisesti kuvata. Aineistona minulla oli opiskelijoiden päiväkirjat, fokusryhmähaastattelut ja oppimisportfoliot. Päiväkirjat muodostivat pääaineiston. Niistä keräsin sellaiset opiskelijoiden kommentit, joilla he kuvasivat ryhmää, omaa ryhmäjäsenyyttään ja ohjaajan toimintaa ryhmässä.
Ensin huomasin, että oma paikka ryhmässä oli kaikkein puhuttelevin kohta. Siitä muodostui ryhmäilmiön ensimmäinen ominaisuus, osallisuus. Kun osallisuutta oli riittävästi pohdittu, ryhmässä alkoi tulla puhetta siitä, miten me opimme eli toiseksi alkoi rakentua yhteisöllisyyttä. Tämä taas tuotti ennakoimatonta uudenlaista oppimista, jota kutsun luovuudeksi. Tämä kaikki vaati tuekseen ohjaajaa, joka tuki opiskelijoita ja rakensi oppimiselle sekä ulkoiset puitteet että sisällöllisen juonen.
Näistä neljästä tekijästä, osallisuudesta, yhteisöllisyydestä, luovuudesta ja ohjaajuudesta muodostui sitten tutkimukseni päätulos, eli ryhmässä tapahtui yhteisövoimainen oppimisprosessi. Oli valtavan rikasta löytää yhteisövoima ja sanoittaa yhdessä oppimisesta jotain sellaista, jonka olemassaolon pystyi ehkä arkijärjellä päättelemään, mutta jota kukaan ei ollut vielä tutkinut. Moni kouluttaja on sanonut minulle jälkikäteen, että olin samalla sanoittanut heidän kokemustaan opettajina.

Millaisia asiakkaita sinulla on? Millaisia kehitysprosesseja olet nähnyt palvelujesi myötä?

Olen kouluttanut työnohjaajia, opettajia ja eri alojen ohjaajia. Pandemian johdosta pitkät prosessit ovat jääneet vielä ”piippuun” ja yhteisöt pyrkivät selviämään tästä hetkestä eteenpäin. Toisaalta tämä tilanne on mahdollistanut sen, että eri paikoissa olevat työntekijät ovat voineet tulla virtuaalisesti yhteen, vaikka he eivät ole aiemmin tavanneet toisiaan ja asuvat vaikkapa eri maissa.
Eri sektoreilla toimivat, kuten vaikkapa oppilaitoksissa, vapaassa sivistystyössä, eri työyhteisöissä tai esimiehinä olevat, ovat tervetulleita ja he ottavat yhteyttä minuun omien työhaasteidensa pohjalta. Voin tarjota kuhunkin yhteisöön joustavasti juuri sille sopivan toimintatavan. Näin yhteisössä voi alkaa tapahtua asioita, jotka vievät sitä eteenpäin. Lisäksi haluan tulevaisuudessa jatkaa kansainvälistä yhteisöjen ja opettajien kehittämistyötä.

Olet tehnyt työtä kehitysyhteistyöhankkeissa. Millaisia työtehtäviä sinulla on näissä ollut? Voitko kertoa jostakin erityisesti mieleesi jääneestä hankkeesta ja maasta?

Olen vetänyt vuodesta 2013 alkaen opettajien ja kouluttajien koulutuksia Nepalin suurimman yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa. Tätä ennen olin viisi vuotta opettajien kouluttajana Nepalissa ja Vietnamissa. Työtehtävänä oli sekä organisoida että kouluttaa seitsemän kampuksen opettajankouluttajia. Omat teemani liittyivät ammatilliseen kasvuun ja aikuisten oppimiseen. Lisäksi oli tärkeää tuoda hallinnollisesti eri osapuolet yhteen, keskustella yhteistyöstä ja organisaatioiden toiminnasta, jotta kehittäminen tapahtuisi yliopiston oman toimintamallin mukaisesti ilman ulkopuolelta tulevaa toiminnan määrittelyä.
Nepalissa koin olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä töitä ylätason virkamiesten ja opettajien kanssa. Sain nähdä maata laajasti ja tulin hyväksytyksi ulkopuolelta tulleena projektipäällikkönä ja myös naisena miesvaltaisessa hallintojärjestelmässä. Sain tutustua hienoihin, sivistyneisiin kollegoihin ja hämmästyä siitä, miten pedagoginen työ yhdistää eri kulttuureista tulevia ihmisiä. Meillä on eri kielistä ja kulttuureista huolimatta yhteinen tahto ja usko siihen, että koulutus ja oppiminen ovat yhteiskunnan peruspilareita ja niiden avulla rakennetaan kestävää tulevaisuutta. Opettajat tarvitsevat jatkossa yhä enemmän ammatillisen kasvun aineksia ja tukea työlleen. Pandemia on vain lisännyt tätä tarvetta ja toivonkin, että minulle avautuu myös tulevaisuudessa oma paikka tällaisessa työssä.

Lopuksi Tuovi: mitä haluaisit kysyä itseltäsi?

Haluan kysyä itseltäni, että mikä on suurin tulevaisuuden unelmani ammatillisesti? Ja vastaan, että saisin itseni työllistäjänä olla mukana sellaisissa kansallisissa ja kansainvälisissä kehityshankkeissa, joissa voin olla rakentamassa yhteisövoimaa eri tahojen, kuten oppilaitosten, organisaatioiden ja yksityisen sektorin kanssa. Lähinnä minua ovat kehittyvät maat ja muut hauraat kontekstit. Ne ovat sellaisia pidempiä prosesseja, joiden tulokset näkyvät vasta vuosien kuluttua. Se on suurin ammatillinen unelmani.