Oman vaelluksen juoni paljastuu vasta lopussa

Ihmisillä on monenlaisia motiiveja ja tavoitteita lähteä Camino de Santiagon vaellukselle. Se on hyvinvointia edistävän matkailun muoto, liikunnallinen kokemus ja suoritus sekä mahdollisuus tutustua Portugalin ja Espanjan kulttuuriin ja luontoon. Ja toki se on loistava mahdollisuus vertaisuuteen mahdollisen vaelluskumppanin kanssa ja kokemuksien jakoon muista maista saapuneiden kanssa.

Camino de Santiagon tausta ja ydin on uskonnollinen liittyen apostoli Jaakobiin, jonka pyhäinjäännöksiä säilytetään Santiago de Compostelan katedraalissa. Oletettavasti puhtaasti uskonnolliset vaelluksen syyt vähenevät sitä mukaan kuin vaeltajien määrä kasvaa. Tilalle on tullut monien kohdalla halu etsiä itseään, saada etäisyyttä omaan arkeen ja selventää elämänsä kulkua.

Oma vaellukseni reitillä Porto – Santiago de Compostela – Finisterre kesti 15 päivää ja kilometrejä kertyi 350. Mitä pidemmälle matkani eteni, sitä selkeämmin tunnistin oman vaellukseni merkityksiä, vaikutuksia, pohdintoja. Kun saavuin Finisterreen ja siellä niemen kärjessä ihastelin Atlantin valtamerta, mieleni oli täynnä tyyneyttä ja kiitollisuutta. Nyt tiesin, miksi olen tämän vaellukseni tehnyt ja sen juoni alkoi kirkastua.

Kehosta tietoiseksi

Caminolla ei tarvitse paria kilometriä enempää vaeltaa, kun olet kehotietoisuutesi ytimessä. Rinkka painaa. Ja herää kysymys, että mitä kaikkea "ei kovin tarpeellista" olen ottanut mukaan. Enemmänkin kyse on kuitenkin totuttelusta. Vaelluksen loppupuolella rinkan paino ei koko ajan ole mielessä ja se kuuluu asiaan.

Kehotietoisuus on myös monia muita asioita. Vaelluksen kuluessa rasitus alkaa tuntua jaloissa. Kipuja on milloin missäkin. Polvessa, nilkassa, lonkassa. Kun iloitset päiväsi kivutonta alkua, niin tuota pikaa kehosi muistuttaa sinua tarjoten ihastuttavia uusia kärsimyksiä. Rasituksen ja kipukohtien tunnistaminen on tärkeää, jotta ymmärrämme levon tärkeyden. Majoittumisrutiinien jälkeen otin tavaksi tehdä pienen kävelyn. Verkkaisesti, kuunnellen kehoni tilaa. Sen jälkeen lepoa.

Tulin kahden viikon aikana hyvin tietoiseksi ravinnon tarpeestani. Kiteytetysti: olin niukkaruokainen. Ravintoni on muuttunut sitten ensimmäisen, vuoden 2018 Camino-vaelluksen eli syön ylipäätään vähemmän, se on selkeämmin kasvispainotteinen ja vähäleipäinen. Matkan varren kahviloissa on tarjolla leipätuotteita (sämpylät, toastit jne.). En siis niitä himoinnut. Tärkeällä sijalla olivat hedelmät ja päivän päätteeksi salaatit.

Kehotietoisuus korostuu myös majoittumisissa albergueissa. Tavallaan kontrolloit kehoasi ja rajoja toisten kehoihin. Sinulla on makuutilassa ala- tai yläpeti, joka on sinun reviiriä. Tunnistat, miten voit tavaroitasi asetella. Käyt pesutiloissa tietäen, että monet muutkin haluavat käyttää niitä. Joten sinulla on rajallisesti aikaa omille kehosi tarpeille. Kun vaeltaminen etenee, keholliset toiminnot toistuvat ja rutinoituvat.

Cafe Americano ja hetken kauneus

Olin saapunut edeltävänä päivänä bussilla Finisterrestä Santiago de Compostelaan oman 350 km vaelluksen päättyessä. Istun kahvilassa vaelluksen kuluessa tavaksi muotoutuneesti Cafe Americanoa nautiskellen. Aamupäivällä kaupungin keskustan kaduilla on jo vilkasta elämää. Caminolta aamulla ja eilen saapuneita, kaupunkiin pariksi päiväksi jääneitä, ihan tavallisia turisteja ja kaupunkilaisia.

Jotenkin hetki pysähtyy ja tunnen suurta kiitollisuutta olla juuri tässä kahvilassa. Vaelluksen jälkeinen tyytyväisyys, ainutlaatuinen kokemus, tunne osallisuudesta Camino-yhteisöä. Hetkessä on jotakin hyvin kaunista. Kuin katselisi elokuvaa itsestä tässä kahvilassa. Ja samalla se hetki menee ohi, katoaa, ja muisto vain jää. Hetken kauneus ja haikeus.

Kyse on pitkän vaelluksen kokonaisvaikutuksesta. Olen saavuttanut sellaisen tyyneyden tilan, että se sisäisenä rauhana on jotakin käsittämätöntä. Sen soisi jatkuvan. Tai että ainakin osaisin paremmin tunnistaa sen mahdollisuuden ja herkkyyden vastaavanlaisiin kokemuksiin.

Vapaapäivä Padronissa ja pysähtymisen ihme

Vaellukseni oli edennyt ripeästi, koska useat päivät olivat olleet kilometreissä suunnitelmaani pidempiä. Tajusin, että minun kannattaa pitää vaeltamisesta vapaa päivä. Se olisi kuin palkinto matkan etenemisestä ja samalla tietysti voimia palauttava keidas.

En halunnut viettää vapaapäivääni Santiago de Compostelassa, koska tiesin suurkaupungin omalla tavallaan levottoman ilmapiirin vuoden 2018 kokemuksena. Padron valikoitui paikaksi eli päivämatkan päässä Santiagosta. Kaksi yötä kohtuuhintaisessa hotellissa aamiaisineen oli vaihtelua albergue-arkisuuteen.

Aamupäivällä lähdin verkkaisesi kävellen Padroniin keskustaan. Kirkkoon (Iglesia de Santiago) astuminen tuntui heti erityiseltä energialta, sellaiselta pysähdyttävältä ja rauhoittavalta. Olen kiinnostunut kirkkotiloista ja niiden hyvinkin vaihtelevista energioista. Tunnistin tämän energian pehmeyden. Kiertelin kirkon maalauksia, veistoksia ja kappelitiloja katsellen.

Kun istuin siellä kirkossa, tein tärkeän oivalluksen. Paradoksaalisesti vaeltaminen päivästä päivään omassa hitaudessaan on minulle tavallaan liian nopeaa. Paikat vaihtuvat, saapuminen, majoittuminen, aamulla uusi lähtö. Kaikki on vähän sellaista ohikiitävää. Tarvitsen tällaisen pysähtymisen: että voi vain olla ja rauhoittaa kehoa ja mieltä. Kiinnittyä hetkeksi johonkin paikkaan.

Vai oliko tässä kyse henkisestä kokemuksesta? Onko sattumaa vai tarkoituksellista, mihin paikkoihin kiinnitymme ja missä meidän on hyvä olla.

Tuulelta vastauksen saan

Vaellukseni kohokohta oli 90 kilometrin matka Santiago de Compostelasta Finisterreen. Portugalin reitiltä saapuminen 260 kilometrin jälkeen Santiagoon ei tuntunut erityisemmältä. Vähän ihmettelin saapuneiden ilonpurkauksia ja sellaista happening-meininkiä. Tietysti olin tyytyväinen omaan vaellukseeni ja nautin tuosta ilmapiiristä. Mutta seuraavana aamuna oli alkamassa vaellukseni toinen vaihe.

Toisen ja kolmannen päivän vuoristoylängöt tekivät minuun suuren vaikutuksen. Jatkuvaa tuulta, sellaista vaeltajalle juuri sopivan lämpöistä. Tuo tuuli oli katkeamatonta ääntä, kuin mieltä rauhoittavaa luonnon musiikkia. Ja se tuntui keholla. Vuoristojen avarat maisemat laajensivat mieltä ja aikaansaivat sellaisen vapauden tunteen, ”lentoon lähdössä”.

Puolivälissä Olveiroa ja Ceetä tuli retriittikokemus, josta kirjoitin vaelluspäiväkirjaani seuraavasti:

Kokemus sellaisesta sisäisestä tyhjentymisestä ja hiljaisuuden tunteesta. Juurikin retriittimäinen kokemus, että mieli on tyhjä, tyyni, rauhallinen, riippumaton kaikesta ulkoisesta. Se tuntui vaikuttavalta. Asettaa kysymyksen, että tätä vartenko pitää vaeltaa ensin 13 päivää, että voi saavuttaa tällaisen tilan. Ennen Finisterren reittiä kaikki on ollut liian levotonta, ulkoisesti siis. Paljon ihmisiä, ihmisryhmiä. Nyt vähemmän kaikkea.

Ihmiset, joita kohtaat

Keskustelin vaellukseni aikana yli 20 maasta olevan kanssa. Useimmat näistä olivat vaelluksen aikaisia kohtaamisia, kuulumisten vaihtoa. Kun vaelsin yksin, oli tavallaan helppoa ottaa halutessani kontaktia kehen tahansa. Helppoa tämä oli varsinkin toisen yksin vaeltajan kanssa, siis jos hänelläkin oli keskusteluun halua.

Joistakin kohtaamisista muodostuu itselle merkityksellisempiä ja ne jäävät mieleen. Se on hyvää kohtaamista, kuin yhteisen kanavan avautumista välittömästi. Sellaisten hetkien muisto on  suuri kiitollisuuden tunne.

Edellä mainittuun Padroniin oli matkaa joitakin kilometrejä. Joen rannalla kohtasin vaeltajan, joka tuli toisesta suunnasta, ehkä kahvilasta. Kohtasimme ja jatkoimme matkaa. Huomasin heti yhteyden tämän englantilaisen kanssa. Hänestä loisti sisäinen valo ja elämänä selkeys. Saavuimme hänen majapaikkaansa, josta oma kulkuni vielä jatkui. Koska jäin Padroniin vapaapäivälle, emme enää nähneet. Kun oli muitakin tällaisia koskettavia kohtaamisia mietin, että mistä nämä ihmiset minulle tulevat? Onko kaikki tarkoituksellista, keitä kohtaamme.

Kahteen viikkoon mahtui myös hankalalta tuntuvia ihmisiä. Nämä kohtaamiset ovat selvästikin oivallisia oppimisen paikkoja. Jos joku ärsyttää minua, voin pohtia omaa sisimpääni ja ärsytyksen lähtökohtaa itsessäni. Selvästi väsymys, ajoittainen kyllästyminen ja ties mikä tahansa syy voi aktivoida tällaisia ärsytyksiä. Ne kuuluvat asiaan. Ja Camino on toki täynnä hyvin erilaisia ihmisiä eikä kaikista tarvitse pitää.

Vaellukseni alusta alkaen pienten kylien läpi kulkiessani otin tavaksi tervehtiä vastaantulijoita, oletettavasti noiden kylien asukkaita. Vaellus Caminolla herättää eettisiä pohdintoja. Mikä oikeus minulla on kulkea Portugalin ja Espanjan kylien halki kuin tunkeutuen paikallisten ihmisten arjen rajapinnalle. Camino de Santiago on massamatkailun oma muotonsa, joka kuormittaa luontoa, kun suuri osa lentää aloittaakseen vaelluksensa. Sinänsä vaeltaminen Caminolla on  ympäristöystävällistä, kun kulku tapahtuu kävellen ja useimmat kantavat kaiken tarvitsevansa. Reilun tai vastuullisen matkailun (kts. käsitteistö) periaatteiden mukaisesti on kuitenkin hyvä tuntea kulttuurista kunnioitusta sitä kohtaan, että nämä kylät ja niiden ihmiset tarjoavat mahdollisuuden vaellukseeni.

Tulen enemmän itsekseni

Albert Kitzler kirjoittaa kirjassaan ”Vom Glück des Wanderns” (2019), että vaelluksessa tulemme lähemmäs itseämme. Etäisyys arjesta mahdollistaa tämän ja asetumme kuin itsemme keskiöön. Minun yksi oppini tällä vaelluksella oli siis se, että vaeltaminen ei välttämättä riitä, vaan siihen täytyy saada katkos. Vaikka sellaisen asettuminen päivä. Oman ytimensä kokeminen mahdollistaa myös asioiden kirkastumisen. Juuri se, että mikä minulle 15 päivän aikana oli isointa. Nyt voin vastata, että ihmiset, hetket, paikat. Ja erityisesti siitä olen kiitollinen, että kykenin avautumaan näille kokemuksille ja omille oivalluksille.