Portosta Finisterreen 

Toukokuussa toteutui toisen kerran vaellukseni Camino de Santiagon reiteillä. Lähdin liikkeelle Portosta (Camino Portogues) kohden Santiago de Compostela, josta jatkoin Finisterreen. Yhteensä vaellukseni kesti 15 päivää ja kilometrejä kertyi 350. Ensimmäinen tällainen vaellukseni oli vuonna 2018 Ranskan-reitillä. Pohdin tässä blogissani vaellustani erityisherkkyyden näkökulmasta.

Huippua elämyshakuiselle erityisherkälle

Olen vahvasti elämyshakuinen erityisherkkä. Tunnistan orientaationi uusiin kokemuksiin ja elämyksiin, joka on ilmennyt myös haluna matkustaa ja tutustua uusiin paikkoihin ja kulttuureihin. Matkailuni motivaatio on konkretisoitunut viimeisen kymmenen vuoden aikana yhä selkeämmin kehon ja mielen hyvinvoinnin edistämiseen.

Caminolla tapahtuu koko ajan. Lähdet aamulla liikkeelle kulkien halki vaihtuvien, pysähdyttävän kauniiden maisemien kohden uutta majoituspaikkaa. Galician luonnonmaisemilla on ollut minuun jotenkin maaginen vaikutus. Vuoristot, ylängöt, maaseutukylät ja tällä kertaa saapuminen Atlantin valtameren rannalle herättävät näin tänään muistellen kaipuun takaisin.

Kohtaamisten ihanuus

Koronan jälkeen Caminon reitit vetävät puoleensa ennätykselliset määrät vaeltajia eri puolilta maailmaa. Juuri tämä kansainvälisyys kiehtoo minua elämyshakuisena. Tällä kertaa juttelin yli 20 maasta tulleen kanssa. Kun vaelsin yksin, on helppoa aloittaa kontakti varsinkin toisen yksin vaeltavan kanssa. Tervehdyksen jälkeen tavallista on asettaa kysymys: ”where are you from?”

Jotkut kohtaamiset ja keskustelut jäävät mieleen. Se, että ollaan samalla reitillä, yhdistää. Mutta yllättäen voi muodostua jotakin enemmän. Se on sellaista koskettavaa yhteyttä, jonka erityisherkkänä koen ja tunnistan lähes välittömästi. Viimeinen päiväni kohden Finisterreä toteutui yhdessä saksalaisen vaeltajan kanssa. Meillä tuntui olevan koko ajan puhuttavaa ja puhuimme myös erityisherkkyydestä. Juuri tällaiset hetket ovat unohtumattomia.

Liikaa observointia

Mutta vaelluksen sosiaalisuus on myös kuormittavaa. Erityisherkkänä muodostuu liikaa tilanteita, joissa toisten ihmisten tarkkailu saa vallan. Tämä toteutuu varsinkin majoituspaikoissa ja kahviloissa. Kaikki eivät käyttäydy siten kuin yleisesti oletetaan tai kuten itse toivoisit.

Matkan varrella on tasaisin välein kahviloita. Eräässä pienessä sellaisessa oli baaritiskillä pientä tungosta ja jäin erityisherkkyys- ja suomalaistapaisesti odottamaan vuoroani. Eräs vaeltaja meni ohitseni suoraan tiskille hoitamaan asiaansa. Huomautin, että olin häntä ennen. Hän vastasi: ”But I need only water”. Reagoin tähän ystävällisesti, vaikka eihän tuo vesi ollut mikään erityinen syy. Myös toinen vaeltaja meni ohitseni ja huomautin myös hänelle ”etuilusta”. Hän oli puolestaan hyvin pahoillaan, ettei huomannut minua.

Tällainen tilanne kokonaisuudessaan herättää monenlaisia tunteita. Ärsyyntyminen, sanoinko turhaan, nyt olen pahoillani, kun toinen oli pahoillaan minulle jne. Erityisherkkänä olin, tietysti, tuon episodin jälkeen hyvin itsekriittinen. Vaikka pitäisi vain ymmärtää, että ihmiset ovat erilaisia.

Pääosin ihmisten välinen yhteys toteutuu erinomaisesti ja ystävällisesti ja kaikilla on hyvä tahto ottaa toiset huomioon. Mutta toisaalta Caminolla kaikki käyttävät siten kuin he muutenkin ovat ja toimivat.  Ja varmasti esimerkiksi väsymys vaikuttaa käyttäytymiseen. Tällaisten tilanteiden oppi itselleni oli se, että toisten tarkkailusta on hyvä päästää irti. Mutta minkäs teet ajattelusi runsaudelle ja syvällisyydelle.

Alberguessa uni maittaa tai sitten ei

Majoittuminen, jos ei käytä hotellimahdollisuuksia, toteutuu retkeilymajoissa, albergueissa. Huoneiden koot vaihtelevat neljän hengen huoneista jopa 40 sängyn makuusaleihin. Yhteistä näille ovat kerrossängyt ja se, että sinulla on rajallisesti omaa tilaa. Varsinkin siellä yläpedillä.

Nukkumisen rauha kyllä toteutuu hyvin, jos ei oteta huomioon kuorsaamisia, ja sinulla on hyvät korvatulpat. Mutta toisten läsnäolo tuottaa kuitenkin aistiärsykkeistöä. Aistin ovat eräänlaisessa valmiustilassa, jolloin kehon ja mielen rauhoittuminen ei parhaalla mahdollisella tavalla toteudu. Rajallinen tila ja majapaikan käytännöt aktivoivat kehovirittyneisyyttä. Esimerkiksi suihkussa voit olla rajallisen ajan, kun siellä oven takana saattaa jo seuraava odottaa vuoroaan eli tiedät ja aistit toisten läsnäolon.

Kehonsa tunnistamista

Rinkkani painoi noin kahdeksan kiloa. Alussa paino todella tuntui ja aktivoi pohtimaa, miksi olin ottanut mukaan sellaista, joka ei kuitenkaan ehkä ollut kovin oleellista. Vaelluspäivän aikana on kuin keho kertoisi omaa tarinaansa eli rasitus tuntuu milloin missäkin. Kipuja ja kiristyksiä polvessa, nilkassa, lonkassa. Mutta kummasti perille päästessä ja Santiago de Compostelan katedraalin aukiolla se rinkka tuntui paljon kevyemmältä.

Erityisherkkinä olemme tarkkoja tunnistamaan kehomme tiloja ja vaihteluita. Muiden, ei-erityisherkkien kyvystä tunnistaa omaa oloaan on tietysti mahdotonta sanoa ja eivät he sen helpommalla pääse. Mutta ehkä koemme ja ymmärrämme reagoida ennakolta ja tunnistaa kehomme viestejä. Jalkapohjat ovat eräänlainen ”heikko kohtani”. Opin tämän huomioon ottamisen jo ensimmäisellä vaelluksellani 2018, ei kantapään, vaan varpaiden kautta. Ja vaivoja ei tullut tälläkään kertaa.

Kun keho rasittuu ja sen tunnistamme, tiedämme tarvitsevamme lepoa ja palautumista.  Omalla kohdalla tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että kuinka paljon jaksoin. 31 kilometriä oli pisin päivävaellukseni. Tuskin enempää olisin jaksanut, eikä ollut tarviskaan. Majoitusrituaalien jälkeen otin tavaksi tehdä pienen palauttavan kävelyn. Hitaasti ja samalla uteliasta silmäilyä uuden majoituskylän raitilla. Tästä kävelystä tuli käytäntö ja ymmärrän hyvin sen merkityksen kehoa ja myös mieltä palauttavana. Ja se oli sellaista itselle hyvää rauhaa vaelluspäivän jälkeen.

Kun tapahtuu liikaa

Erityisherkästi koettuna Camino de Santiagolla vaeltaessa kaikkea tapahtuu, ainakin välillä, liikaa ja liian nopeasti. Nautin 90 kilometrin matkastani Santiago de Compostelasta Finisterreen, koska vaeltajia oli huomattavan vähän: reitillä, kahviloissa, majapaikoissa. Silloin keskustelut olivat myös jotenkin rauhallisempia. Mutta Camino Portugues reitillä oli ihmisten runsautta ja huomasin tarvetta meille tärkeään palautumiseen ja voimien keräämiseen.

Tuo ei kuitenkaan ole vaellusarjessa mahdollista. Päivät seuraavat toisiaan, paikat vaihtuvat, ihmisiä menee, majoitut ja lähdet. Tapahtuu eräänlaista rutinoitumista ja alat kaivata pysähtymisen hetkeä. Ratkaisin tämän pitämällä vaellukseni keskellä vapaapäivän. Siis kaksi yötä samassa paikassa, josta löytyi edullinen hotellihuone. Se oli todellinen oivallus ja miten hyvin palauduin kahden levollisen yön ja leppoisan päivän aikana. Oivallukseni oli tärkeä eli: "millainen on minulle hyvä vaelluksen toteuttamisen kokonaisuus ja miten kuuntelen itseäni erityisherkkänä".

Kohden seuraavaa vaellusta Caminolla

Vaellukseni oli päättynyt Finisterreen ja olin palannut sieltä bussilla Santiago de Compostelaan. Nautin kahvilassa kiireettömästi Cafe Americanoa. Olo on uskomattoman tyytyväinen. Elämyksiä runsaasti, mielenpainuvia paikkoja ja ihmisiä. Omaa prosessia ja myös oppimista.

Erityisherkälle tällainen matkailun muoto on varsin totaalinen kokemus. Haasteiden myötä täsmentyi oma tapani olla vaelluksella, asettua omaan tasapainoon monenlaisten ulkoisten ärsykkeiden keskellä tai niistä huolimatta. Tuossa kahvilahetkessä tunsin tyyneyttä, ja tyytyväisyyttä. Ja seuraava vaellusta mielessäni visioiden.