Tallinnan Viru keskuksessa on hyvä kirjakauppa, Rahva Raamat nimeltään. Viihdyn siellä. Kauppa on avaran väljä, siellä on tuoleja istuskeluun ja kirjojen rauhassa selailuun. Kahvila on tilaan ja tunnelmaan sopiva. Niin, yhtään vastaavaa minun makuuni sopivaa kirjakauppaa en tiedä Suomessa. Rahva Raamat valittiin keväällä Lontoon kirjamessuilla maailman parhaimmaksi kirjakaupaksi. Ansiosta.

Kun Susan Cainin kirja ja minä kohtamisemme 

Pari viikkoa sitten Tallinnan matkallani Rahva Raamat veti tietysti puoleensa. Englanninkielisen psykologisen ja self help- kirjallisuuden hyllyssä huomioni kiinnittyi Susan Cainin uuteen kirjaan nimeltään ”Bittersweet”. Se oli kirja, joka valitsi minut – minä en niinkään sitä. Ostin sen ja utelias perehtyminen alkoi välittömästi kirjakaupan kahvilassa.

Ehkä Susan Cain on monille tuttu. Hän on yhdysvaltalainen tietokirjailija ja luennoitsija, jolta on käännetty suomeksi kirja ”Hiljaiset. Intoverttien manifesti”

Mutta miksi tämä ”Bittersweet”, katkeransuloista siis, halusi lähteä mukaani? Kirjan alaotsikko kertoo hyvin sen oleellisen sisällön. ”How Sorrow and Longing Make us Whole”. Eli miten suru ja kaipaus tekee meistä kokonaisia. Minusta tuntui välittömästi, että tässä on nyt jotakin, mitä tarvitsen omalla self help-polullani.

Susan Cain viittaa myös erityisherkkyyteen ja Elaine N. Aronin näkemyksiin. Erityisherkkyys ja katkeransuloisuus kietoutuvat siis toisiinsa, ainakin osin. Tällä kirjalla on siis jokin oleellinen sanoma juuri minulle.

Kaipauksen juuret

Susan Cainin mukaan katkeransuloisuuden ytimessä ovat melankolinen mielenlaatu ja kaipaus. Niiden perusta voi usein olla lapsuuden kokemuksissa. Emme ole saaneet omilta vanhemmiltamme tai vaikkapa opettajilta sitä huomiota ja tukea, jota olisimme tarvinneet ja kaivanneet. Seurauksena on etäisyyden kokemus toisiin, jonkinlaista jatkuvaa erillisyyttä. Tästä voi muodostua elinikäinen kokemus ja yritys, miten voimme kuroa umpeen tuon erillisyyden. Aina uusi tilanne ja uudet ihmiset. Miten tänään voin tavoittaa sen yhteyden, jota kaipaan ja toivon saavani.

Susan Cain kuvaa myös sitä, miten katkeransuloisesta ihmisestä  toisten mielipiteet ja käyttäytyminen tuntuvat jotenkin paremmilta ja oikeammilta. Heissä on jotakin sellaista, mihin minä en koe pystyväni. Kaipaus, hyvä saksankielinen sana ”sehnsuch”, jota Susan Cain käyttää, jää, kun minun pitäisi olla jotenkin toisenlainen.

Mielenkiintoisesti erilaiset uskonnolliset ja henkiset suuntaukset perustuvat hyvinkin usein kaipauksen teemaan. Niiden ydinajatuksena on lopullisen ja täydellisen onnen saavuttaminen sellaisessa  jumalallisessa yhteydessä, jossa kaipaus loppuu.

Kaipaus ja melankolia ilmenee myös taiteissa. Niistä muodostuukin monille taiteilijoille monipuolinen inspiraation lähde. Eli monet taiteilijat saattavat siis olla katkeransuloisia melankoolikkoja. Susan Cain käyttää esimerkkinä Leonard Cohenia, jonka musiikkiin, erityisesti  ”Hallelujah” -lauluun, hän on lähes syvästi ihastunut.

Tämä kaikki tuntuu itselleni  jotenkin hyvin tutulta ja samalla se on ollut itsepohdiskelujeni ydintä. Vaikka mitä tapahtuu, on kuin hetkittäinen onni haihtuen katoaa ja jäljelle jää tyhjyys. Kaipaus nostaa päätään. Ja kysymykset kuten teenkö ja elänkö oikein. Ja tuntuu kuin toiset eläisivät oikeammin ja paremmin. Onko siis Susanilla tarjottavana jotakin apua juuri minulle?

Katkeransuloisena eteenpäin

Katkeransuloisuus on suuri voimavara, mutta miten estää koteloituminen omaan kitkeryyteensä ja keskeneräisyytensä voivotteluun. Susan Cain ei tarjoa kirjassaan tietenkään mitään oikotietä onneen.

Tärkeää on hänen mukaansa tunnistaa separaatio, erillistyminen ja sen mahdollisia alkulähteitä. Mitä ja milloin meille on tapahtunut jotakin sellaista, että olemme alkaneet tuntea erillisyyttä?

Vanhempamme ovat tehneet parhaansa, mutta omalla tavallaan he, kuten kaikki ihmiset, ovat olleet keskeneräisiä. Tämän heidän keskeneräisyyden olemme kohdanneet ja ikään kuin meidän olisi pitänyt löytää ratkaisu tuohon vanhempiemme keskeneräisyyteen. Siitä voi muodostua sisäinen tarinamme, joka ei kuitenkaan ole oma tarinamme, siis sitä mitä oikeasti olemme. On siis hyvä lähteä liikkeelle vaikkapa juuri siitä, millaisia tarinoita kerromme itsestämme ja itsellemme.

Susan Cain tuo kirjassaan esille useiden asiantuntijoiden näkemyksiä. Yksi näistä on Harvardissa toimiva psykologi ja johtajuuden asiantuntija Susan David. Siteeraan kääntämättä suomen kielelle yhtä hänen neuvoaan:

” You´re not saying there´s something wrong with you. You´re not saying that you have a pathology. You´re saying that you´re human. Welcome to humanity.”

Siis tällaisia olemme, katkeransuloisina, melankolisina. Mitäpä nähdä enää itseään ikään kuin vääränlaisena. On siis aika oppia rakastamaan itseään juuri sellaisena kuin on. Se voi konkretisoitua vapautumisena juuri noista omista sisäisistä tarinoistamme.

Susan Cain neuvoo meitä  edistymään omassa katkeransöpöydessämme vastaamalla seuravanlaisiin kysymyksiin:

• Mitä oikeasti kaipaan?

Vastauksemme voi jäädä hieman tavalliselle tasolle. Eli kaipaamme vaikkapa onnellista parisuhdetta ja rakkautta, perhe-elämää, antoisaa työtä, mahtavia harrastuksia jne. Mutta Susan Cain kehoittaa meitä menemään pidemmälle pohdinnoissamme:

• Mitä kaipaan loppujen lopuksi eniten?
• Mikä on oma missioni?
• Mikä on sellainen "sieluni koti”?
• Mikä on kaipaukseni oppiläksy?
• Millaisessa vaikkapa musiikissa tämä kaipausytimeni kiteytyy?

Thanks Susan!

Luettuani Susan Cainin kirjan olen kokenut jonkinlaista selittämätöntä rauhaa. Kellumista. Olen vain. Kuuntelen sisäiseen rauhaani asettuvaa musiikkia, juuri sellaista kaipausydinmusiikkia.  Se vahvistaa ja varmentaa. Juuri tähän hetkeen Niki Reiserin säveltämää elokuvamusiikkia.