Kaksi elokuvaa sensitiivisellä silmällä

Alkuvuoden aikana kaksi elokuvaa on erityisesti jäänyt mieleeni:

Kohtauksia eräältä saarelta (Bergman Island, 2021), ohjaaja Mia Hansen-Løve

And then we danced (Da chen vitsek´vet, 2019), ohjaaja Levan Akin

Nämä elokuvat ovat saaneet minua pohtimaan ja samalla tunnistamaan sensitiivisyyttä elokuvan kerronnassa ja kokonaisuudessa.

Kesällä 2019 kirjoitin Suomen Erityisherkät ry:n blogissa lähes samasta aiheesta. Käytän tässä tekstissäni tarkoituksella sensitiivisyys-sanaa erityisherkkyyden sijasta. Jälkimmäinen kun sisältää erilaisia merkityksen rajauksia, esimerkiksi selkeitä teoreettisia jäsennyksiä. Sensitiivisyys on joustavampi ja laajempi – ainakin tässä yhteydessä minun käytössäni. Mutta molemmissa on kyse tunnistamisesta eli miten näemme ja koemme elokuvan, mihin kiinnitämme huomiota ja miltä se lopulta meistä tuntuu?

Kohtauksia eräältä saarelta

Mia Hansen-Løven ohjaaman elokuvan kansainvälinen nimi on siis ”Bergman Island” ja se jo kertoo elokuvan oleellisen kehyksen. Elokuvaohjaajasuuruus Ingmar Bergmanin  ura luo sellaisia kerronnallisia puitteita, jotka konkretisoituvat elokuvan tapahtumaympäristössä, Bergmanin Fårön kotisaarella. Elokuvan päähenkilöpariskunta matkustaa saarelle  edistääkseen kumpikin omaa elokuvakäsikirjoitustaan ja tutustuakseen Bergmanin elämäntyöhön. Kaikki tapahtuu näin saarella ja Ingmar Bergmanin elämäntyön ilmeneminen siellä luo kehyselementtejä elokuvan kerronnalliselle kululle. Konkreettisesti esimerkiksi pariskunta asuu talossa, jossa kuvattiin Bergmanin elokuva "Kohtauksia eräästä avioliitosta"

Elokuvaa katsellessa minut valtasi motiivi matkustaa Gotlantiin, jossa en siis ole vielä koskaan käynyt, ja nimenomaan Fårön saarelle. Ehkä se toteutuu, joskus, elokuvan kuvamaailma kun käy lähes saaren matkailumainoksesta. Kuvallisen kerronnan, erityisesti silloin kun tarinaa kehystää luonto, tempo on viipyilevä. Se tarjoaa mahdollisuuden sensitiiviseen katseeseen. Pystyn aistimaan tämä meren rantaan sijoittuvan hetken ja tuulen. Tai olen siirtymisissä ja paikoissa kuin itsekin mukana. Tässä mielessä minulle tulee mieleen aina niin mielenkiintoinen kysymys: missä elokuvassa haluaisit itse olla mukana? Vastaukseni on siis: Bergman Island.

Elokuvasta tekee minulle toisaalta sensitiivisen sen erikoinen rakenne. Elokuvan toinen päähenkilö Chris (Vicky Krieps) käsikirjoittaa saarelle sijoittuvaa elokuvaa, jonka kohtauksiin ajoittain siirrytään. Näin tämä elokuva on elokuvaa elokuvan sisällä. Kaiken lisäksi loppupuolella on muutamia kohtauksia, joissa tuodaan esille tuon Chrisin kirjoittaman (ja myös ohjaaman) elokuva tekemistä. Kuulostaako monimutkaiselta? Minulle tällainen rakenne tarjosi jonkinlaisen sensitiivisen leikittelyn. Kaikki on mahdollista. Ja tässä tapauksessa voinkin luiskahtaa sisälle toiseen tarinaan, tai jopa kolmanteen.

And then we danced 

Levan Akinin ohjaaman elokuvan tekee mielenkiintoiseksi ensinnäkin se, että sen tapahtumat sijoittuvat Georgiaan. On jo sinänsä kulttuuriteko Yleisradiolta tuoda tarjontaan georgialainen elokuva. Näin Ukrainan-sodan aikoina huomio kiinnittyy myös muihin Neuvostoliitto-Venäjästä irrottautuneisiin ja itsenäisyytensä palauttaneisiin tasavaltoihin. Georgian kohdalla ilmenee useille näistä valitettavan tyypillinen tilanne eli demokratian ja ihmisoikeuksien toteutumisen puuttuminen. Tämä vaikutti kyseisen elokuvan tuotantoon eli tuotanto on ruotsalainen, vaikka kuvaukset on siis tehty Georgiassa.

Mutta itse elokuvan tarinaan. Päähenkilönä on Merab (Levan Gelbakhiani), joka opiskelee perinteistä tanssia Georgian kansallisessa tanssiseurueessa. Kerronnallisesti elokuva sisältää opetustilanteita, tanssiharjoituksia, opiskelijoiden välistä yhteisyyttä, päähenkilön perheen elämää ja Tbilisin upeita maisemia.

Sensitiivinen silmäni kiinnittää huomiota juuri tanssiin. Elokuvallinen ilmaisu sisältää aina representaatioita eli esitetään jotakin, tässä tapauksessa siis georgialaista tanssia. En voi tietää sen aitoudesta, mutta ohjaaja Levan Akin tavoittaa minun silmiin ja korviin tanssiesitysten uskottavuuden. Georgialainen musiikki ja tanssin koreografiat ovat pysähdyttäviä hetkiä. Tulee esille liike ja kehollisuus. Elokuvan kerronnallinen kulku tarjoaa sellaisia hetkiä, jolloin katsojana olen ikään kuin lähellä tanssijoita, paikan päällä.

Tanssi elokuvan ydinteemana on harvinainen. Varsinkin kun se tässä tapauksessa liittyy perinteiseen tanssiin ja georgialaiseen kulttuuriin, joka on meille melkoisen vieras. Samalla tavalla kuin "Kohtauksia eräällä saarella" elokuvan maisemallinen tempo luo sensitiivisyyden hetkiä, Levan Akinin elokuvan tanssilliset otokset tarjoavat jotakin sanoittamatonta herkkyyden tunnelmaa.

Mies tanssijana luo sinänsä mielenkiintoisen kerronnallisen asetelman. Merab on sensitiivinen mies ja ohjaus ja kuvakerronta tavoittaa hänen herkkyytensä. Kasvot, liikkeet, oleminen, tekeminen, tunteiden ilmeneminen lähikuvissa. Merabillä muodostuu suhde toisen tanssijan, Iraklinin (Bachi Valishvili) kanssa. Nämä elementit rikkovat tai laajentavat mieskuvaa, joka olikin syynä elokuvan tekemisen haasteisiin Georgiassa.

Sensitiivisyys elokuvassa – sinun mielipiteesi?

Olen tuumaillen eritellyt tekstissäni kahta elokuvaa. Elokuva on aina ensisijaisesti ohjaajan taideteos eli miten hän tässä tapauksessa pystyy ilmaisemaan sensitiivisyyttä erilaisin elokuvallisin keinoin.  Lopulta kokemuksen saa ja tulkinnan tekee katsoja. Eli:

Mitä mieltä sinä, lukijani olet? Mistä elokuvista ja miten olet tunnistanut sensitiivisyyttä?

Mihin elokuvaan haluaisit sijoittaa itsesi?