Kahden Camino de Santiago-vaellukseni jälkeen aloin viime vuoden lopulla suunnittelemaan kolmatta. Tällä kertaa lyhyempänä eli englantilaisella reitillä (Camino Ingles) noin 120 kilometrin matkaa Ferrollista Santiago de Compostelaan.

Helmikuussa pidin Jakobsweg -iltakurssin Volkshochschule Chemnitzillä. Kävin seuraavana päivänä läpi onnistunutta kurssia yhdessä  opiston suunnittelijan Astrid Güntherin kanssa. Siinä yhteydessä hän kysäisi, että tiedänkö Saksan Jakobsweg-reitit, joista yksi, Sächsischer Jakobsweg, kulkee läpi Saksin osavaltion alkaen läheltä Puolan rajaa Bauzenin kaupungista ja Baijerin pohjoisosaan Hofin kaupunkiin päätyen. Olin vain yleisellä tasolla tietoinen näistä Saksan reiteistä, mutta tuo Astrid Güntherin kysymys ja informaatio johdatti minun vähitellen muuttamaan suunnitelmaani. Konkreettiseksi reitikseni aloin suunnitella vaellusta Chemnitzistä Hofiin, koska molemmat kaupungit ovat minulle nykyisin tärkeitä, kun opetan niiden kansalaisopistoissa.

Vaelluksen suunnittelua

Yhdistys ”Der Verein ”Sächsischer Jakobsweg an der Frankenstrasse e.V.”  edistää kyseisen vaellusreitin tunnettavuutta. Tilasin heiltä opasvihkosen, joka sisältää varsin tarkat reittikuvaukset ja myös pelkistetyt karttakuviot. Suunnittelin vaelluksen toteuttamista viikon mittaisena, johon sisältyisi yksi vapaapäivä.

Oma lukunsa oli majoituksen suunnittelu ja varausten tekeminen. Saksin Jakobsweg-reitillä on ilmeisen vähän tarjolla retkeilymajojen tyyppisiä majoituspalveluita toisin kuin Espanjan reiteillä. Mielenkiintoisena vaihtoehtona Saksassa ovat pappilat, ”Pfarrhausit”. Toisaalta yksityismajoitusten huoneita tuntui löytyvän riittävästi. Tärkeää oli kuitenkin tehdä selkeät varaukset etukäteen.

Camino-vaelluksille valmistautumisessa eräänlainen ikuisuuskysymys on kunnon kohottaminen. Toteutin sitä elokuun aikana oman aikatauluni puitteissa. Käytännössä tämä tarkoitti pidennettyjä kävelylenkkejä seitsemästä aina kahteentoista kilometriin. Fyysisen valmistautumisen ohella oleellista on myös mielen tasolla totuttelu pidempään kävelemiseen.

Chemnitzistä liikkeelle

Saavuttuani Chemnitziin ehdin iltapäivällä käydä tapaamassa kansalaisopistolla Astrid Güntheriä. Työasiana kävimme läpi tulevan tammikuun kaksiosaisen Jakobsweg-iltakurssieni sisällön ja markkinoinnin. Sain Astridilta tärkeää taustatietoa alkavaan vaellukseeni. Hän kertoi vaeltaneensa kerran kyseisen reitin alkuosan eli Bauzenistä Dresdeniin. Liikkeellä ei ollut tuolloin juuri muita vaeltajia. Olin kyllä tietoinen siitä, että vaeltajia on varmaan vähänlaisesti, mutta että heitä ei ehkä olisi juuri olleenkaan, se oli yllättävä tieto.

Uusi aamu ja vaellukseni alkoi. Chemnitzin keskikaupungilta lähtien riitti lähes kymmenen kilometriä miellyttävää puistomaista reittiä kaupungista ulos. Ensimmäisen tunnin pieni sade ei haitannut: mieli oli virkeä ja innostunut.

Olin tarkkana reitin opasteiden tunnistamisessa. Koska kyseisellä reitillä on virallinen Camino-status, se voi käyttää keltaista simpukkakuvaa reitin merkinnöissä. Nopeasti huomasin, että näitä oli lähinnä vain risteyskohdissa. Puisto-osuuden jälkeen seurasi siirtolapuutarha-alue ja yhtäkkiä huomasin tulleeni lähes umpikujaan. Ei muuta kuin takaisinpäin ja siellähän se simpukkamerkintä oli yhdessä risteyksessä osoittamaan oikealle kääntymistä, kun minä olin taivaltanut ajatuksissani suoraan eteenpäin.

Metsäosuuden jälkeen avautui maisemaa kauas eteenpäin. Erzgebirge oli saavutettu. Tätä varten olin tänne tullut, tai yhtenä syynä, nähdä kyseisen matalan vuoristoalueen kumpuilevia maisemia. Vaellusintoni kohosi saman tien. Ohitin kiinnostavalta vaikuttaneen Wasserschloss-linnan, mutta halusin kiirehtiä eteenpäin nähtävyyksiä katsomatta.

Parin metsätaipaleen jälkeen edessä alkoivat olla ensimmäisen majoituspaikkakuntani, Stollbergin maisemat ja kadut. Majoitukseni oli siellä pappilassa. Sanana pappila tuo meille suomalaisille mieleen kuvan jo parhaat päivänsä nähneestä pitkästä puurakennuksesta jossakin maaseudulla. Stollbergissä kyseessä oli uusi rakennus, paikallisen katolisen kirkon seurakuntakeskus Marienkirchen vieressä. Seurakunnan pappi Raphael Bahr otti minut ystävällisesti vastaan näyttäen huoneeni ja mistä löytyy aamiaistila. Hän antoi myös vinkin lähellä sijaitsevasta kreikkalaisesta ravintolasta, jonka ruoka kyllä maistui 24 kilometrin jälkeen.

Kun kohtasin kaksi vaeltajaa

Hyvin nukutun yön jälkeen aamiaista oli tarjolla. Seuranani oli kaksi hieman vanhempaa naista. He majoittuivat muutamia öitä pappilassa tehden päivävaelluksia. Meillä riitti jaettavaa omista vaelluskokemuksista ja -suunnitelmista. Heidän jälkeensä en sitten muita vaeltajia nähnytkään. Välillä katsahdin taaksepäin, että jos sieltä joku rinkkaselkäinen olisi tulossa. Vaan ei koskaan. Ilmeistä on, että kovinkaan monet saksalaiset eivät tee tällaisia pitkäkestoisia vaelluksia omilla reiteillään ja varmaankin muista maista saapuvien määrä on pieni. Tavallisia ovat sen sijaan päivän mittaiset ryhmävaellukset, joita teemoitellaan ja mainostetaan.

Toinen päivä sujui mukavasti. Ensimmäisen pienen kaupungin, Oelsnitzin kirkon kulmalta alkoi melkoinen ylämäkiosuus. Mutta sen jälkeen sainkin ihastella upeita Erzgebirgen kumpuilevia maisemia. Päivän vaelluksen kohteena oli Zwickaun kaupunki, joka väkiluvultaan Saksin osavaltion neljänneksi suurin. Pensionaattimajoitukseni oli kaupungin ydinkeskustassa. Aivan sen vieressä on ostoskeskus, joka vei kuin täysin toiseen todellisuuteen vaelluskilometrien ja maisemien jälkeen.

Maisemat vaihtuvat, kahvilat puuttuvat

Kolmas vaelluspäivä oli vaihtelevin reittiympäristöjen osalta. Zwickausta lähtien oli tietysti ensin kävelyä halki kaupunginosien, jotka vaihtuivat pienemmiksi kyliksi kuitenkin uusine omakotitaloineen. Rottmannsdorfin pikkukylässä oli ihastuttava pieni kirkko, jonka lähellä oli mainiota syödä eväitä, nauttia lämpimästä aamupäivästä kaikessa rauhassa ja kokea mielen tyyneyttä. Tällaiset pienet tauot kiireettömästi olivatkin tämän vaelluksen kokokohtia. Carpe Diem ja nauti.

Yksi syy näihin luonnonhelmassa pitämiini taukoihin oli se, että tämän reitin varrelta puuttuivat kahvilat, joita Espanjan Camino-reiteillä on vähän väliä johtuen tietysti vaeltajien suuresta määrästä. Saksin reitillä kylät ja kaupungit ovat sen verran pieniä, että juuri sellaisia palveluita kuten kaupat ja kahvilat ei ollut nähtävissä. Mutta kyllä ne kilometrit taittuivat päivän majoituskohdetta ja myös kahviannosta odotellessa.

Kävely kirkon jälkeen pidemmän metsäosuuden halki sujui kuin lennossa. Hirschfeldin kylässä on pieni eläinpuisto, Tierpark. Tämä ei ollut ainoa eläinpuisto matkan varrella.  Kyseisen puiston historia on alkanut jo 1870-luvulla. Koululaisryhmiä oli aloittamassa kierroksiaan. Esittelyvideo kertoo sinänsä pienen eläinpuiston monipuolisuudesta. Kiirehdin eteenpäin kohden Lengenfeldin kaupunkia. Siellä majoitukseni oli tasokkain, ehkä vähän liiankin hyvä vaeltajalle, mutta itsestään on hyvä pitää huolta.

Vapaapäivä Falkensteinissä

Seuraavana aamuna motivaationi oli huipussaan, kun tiedossa oli kaksi yötä Falkensteinin kaupungissa. Se tarkoitti siis yhtä palauttavaa päivää. Nyt oltiin jo Vogtlandin maakunnassa, joka sijaitsee Frankenlandin, Baijerin, Saksin ja Thüringenin  alueilla sekä Tsekin Böömissä. Maasto muuttui kumpuilevammaksi ja silmiinpistävää oli maatalouden vahva asema seudun kylissä. Tässä vaiheessa kuljin pääosin maanteiden varsilla, koska Falkenstein merkitsi poikkeamista pyhiinvaellusreitiltä.

Falkenstein on hyvin kaupunkimainen, vaikka asukkaita ei ole 10 000 enempää. Majoitukseni oli Hotel Jägerhallessa. Se on todella kodikas perhehotelli. Isäntäpariskunta oli hyvin ystävällinen ja kiinnostunut hyvinvoinnistani ja matkastani. Heidän vinkkinsä lauantain ohjelmaksi oli Talsperre, aivan keskustan tuntumassa oleva tekojärvi. Se rakennettiin 1970-luvun alussa palvelemaan varsinkin tekstiiliteollisuuden käyttöveden tarpeita. Kyseisen teollisuusalan hiipumisen myötä järven merkitys vapaa-ajan vieton kohteena onkin korostunut. Mukavassa ilmassa ja hitaasti järven ympäri kävellen saavutinkin leppoisaa lomailutunnelmaa.

Iltapäivällä löysin mainion kahvilan kakkuineen, jonka jälkeen perehdyin Falkensteinin historiaan kotiseutumuseossa. Paikkakunnan kansanperinteen erikoisuutena ovat ”moosmänner” eli sammalmiehet, jotka metsän olentoina auttavat ja opastavat ihmisiä. Museossa oli lukuisia puuveistoksia näistä hahmoista. Lähdin vielä illalla kävelylle ja innostuin kuvaamaan upeita, 1900-luvun alun jugendstil (art nouveau)-arkkitehtuuria edustavia upeita rakennuksia ornamenteineen.

FC Werdan pelikentän laitamilla

Lepopäivän jälkeen kohteeni oli jälleen Oelsnitz, mutta tällä kertaa Vogtlandissa sijaitseva samanniminen kaupunki kuin Erzgebirgessä. Oli sunnuntai ja ilma mitä parhain. Tässä vaiheessa olin jättänyt jo lähes täysin virallisen pyhiinvaellusreitistön ja saamillani kartoilla pystyin suunnittelemaan reittini läpi kylien. Ensimmäinen pysähdykseni oli tienvarren metsä, tiheä kuusikko. Se oli luokseen kutsuva energiapesä.

Sen jälkeen saavuin Werdan kylään, jossa on noin 1500 asukasta. Huomioni kiinnittyi hyvin hoidettuihin jalkapallokenttiin. Tuumailin, että täällä ollaan tietyllä tavalla saksalaisen jalkapallon ytimessä, konkreettisesti ruohonjuuritasolla, kun vuonna 1921 perustettu FC Werda pelaa. Tällaiset paikat ja hetket olivat vaellukseni pieniä helmiä. Että malttaa pysähtyä, pitää tauon ja antautua kuvitteluun, millaista elämä täällä on.

Sunnuntai oli lämpimin siihen mennessä. Väsytti ja jaloissa tuntui, vaikka vapaapäivä oli takana. Lopulta saavun Vogtlandin Oelsnitziin. Tori on suuri, mutta kaupunki oli jotenkin eloton, vaikka oli sunnuntai-iltapäivä. Löysin kuitenkin viihtyisän kahvilan. Majoittumisen jälkeen maistui vaellukseni ensimmäisen pizza. Pitkäkestoinen vaellus toisaalta lisää ravinnon tarvetta, toisaalta tasapainottaa sitä. Oleellista onkin tunnistaa, mitä ja milloin keho tarvitsee. Oma lukunsa on itsensä palkitseminen kuten juuri pizza tyylikkäässä pizzeriassa.

Stefanie Hertel, kirjat ja Saksojen raja

Viimeisen etapin alkaessa ohitin Wunderlichts Backstubenin kahvila-leipomon. Oman kahvikiintiöni olin jo täyttänyt apartment-tyyppisessä majoituksessani. Kahvilan pihalla minua tervehti ulkomainos ja Stefanie Hertelin kuva, kun hän mainostaa vogtlantilaista perunakakkua, joka on isoäidin aikaisen perinnereseptin mukaisesti tehtyä. Tulevassa schlagerkirjassani esittelen varsin perusteellisesti suositun schlagerlaulajan Stefanie Hertelin uraa ja hän on alun perin juuri Oelsnitziztä kotoisin. Nyt jälkeenpäin harmittelen, että olisi kuitenkin pitänyt poiketa kahvilaan testaamaan tuota kotiseutuhenkistä kakkua. Mutta Hof ja vaellusmaali kutsuivat.

Viimeinen vaellukseni oli pisin, noin 28 kilometriä. Pienten kylien kautta matka taittui kesälämpimässä. Mielenkiintoinen yksityiskohta oli erään kylän keskustassa ollut pieni koppi, joka toimi kirjojen kierrätyspisteenä. Rinkkani ei kuitenkaan huutanut lisää painoa, joten ehkä joskus tulevaisuudessa palaan kopille kirjalöytöjä tekemään.

Tietyllä tavalla vaellukseni pysähdyttävin paikka oli kahden Saksan vanha raja. Saksan ja jaetun Euroopan historiaa siis. Vaellukseni suurin osa, arviolta 130 kilometriä, oli kulkenut läpi Saksin osavaltion, joka oli DDR:ää. Varmasti siksi ajatukseni ja tuntemukseni pysähtyivät näihin paikkoihin, ihmisiin, menneisyyteen, millaista elämä oli ja on nyt.

Tuntui, että jalat alkoivat olla joka päivä raskaammat. Ensimmäiset 10–12 kilometriä sujuivat mainiosti ja ylipäätään kuntoni kyllä riitti. Mutta jaloissa painoi tuska ja niistä tuli huomion keskipiste. Sellaistahan se pitkäkestoinen vaeltaminen on. Vähitellen tuttu kaupunki Hof alkoi näkyä, vaikka sen laajuus koillissuunnasta lähestyttäessä yllätti. Päätin, että minulla ei kiirettä majoittumiseen, vaan ensin hyvin ansaittu palkinto pääkadun kahvilassa ja ”Kaffee und Kuchen” todella maistui. Kiireetön hetki, tyytyväisyys tutussa ympäristössä. Hofin iltapäivän auringossa kahviloiden terassit olivat täynnä ja ihmiset kulkivat kaupoissa. Hyvän mielen täydellinen tunnelma. Kahvittelun jälkeen kokeilin St. Marien kirkon ovea, joka olikin auki. Hetki kirkon rauhassa ja viileydessä.

Paikkojen merkityksellisyys ja hetkellisyys

Seuraavana päivänä poikkesin kansalaisopistolla, Volkshochschule Hofer Land, ja minulla oli mukava tapaaminen Alexander Greßmannin kanssa. Kävimme läpi tulevan tammikuun kurssejani ja niiden markkinointia. Kerroin Alexanderille havainnoistani Saksin kaupunkien tietynlaisesta vaisuudesta verrattuna Hofin pirteään yleisilmeeseen. Hänelle oli asiaan oivallisia näkökulmia ja faktoja. Näissä pienissä kaupungeissa ei ole korkeakouluja toisin kuin Hofissa. Niissä on myös työttömyyttä ja poismuuttoa eli tietty elinvoima on vähentynyt.

Kun pohdin omaa viikon mittaista vaellustani, juuri nämä Saksin kaupungit, kylät ja paikat tulivat minulle tärkeiksi. Ne merkityksellistyivät ja olisin halunnut pysähtyä pidemmäksi ajaksi päästäkseni niiden elämänvirtaan, kokemukseen historiallisesta juonesta ja tarinoista. Näin vaellukseni merkitys itselleni oli hyvin vahvasti sosiokulttuurinen.

Kirjassaan ”Vom Glück des Wanders” (2019) Albert Kitzler asettaa oivallisen kysymyksen, että mitä tekemistä vaeltamisella, kun ja jos sitä teemme, on oman elämämme kanssa? Kahdella Camino de Santiago -vaelluksellani (2018, 2023) vastaus oli jotenkin yksinkertaisempi, selkeämpi. Vaeltamista, kun muutkin sitä siellä tekevät, ja muodostuu näin yhteinen kokemus ja yhteiset merkitykset. Samalla pidempi etäisyys kotimaahan tuottaa ajan ja paikan itsensä pohdiskeluille.

Kun vaeltaa yksin ja harvinaisemmalla reitillä, merkitykset ovat enemmän vaeltajan omaa prosessia. Siksikö koin, että tämä vaelluksen polku oli eräänlainen elämän polku kuten Albert Kitzler analogisoi. Pari kertaa olin totaalisen hukassa, eksyksissä, kun reittimerkinnät olivat epämääräisiä. Tämä johdatti minut toteuttamaan omaa reittiäni. Toisaalta varmistuksena, että en kuluta aikaa ”kartalla pysymiseen”. Toisaalta intuitiivisena oivalluksena ja haluna kokea jotakin itselle ainutlaatuista ja tärkeää.

Kun reitit valintoineen ovat itse tietoisesti pohdittuja, vaellus on lopulta löytämistä ja saapumista enemmän itsensä luokse.

Vielen Dank Sächsischer Jakobsweg.