Syyskuun alussa viikon mittainen vaellukseni päättyi Hofiin ja siellä oli mukavaa viettää palautumispäivää. Hofin (Vogtland, Saksa) kaupungissa on asukkaita 45 000. Siellä on neljä kirjakauppaa, joista suosikkini on Thalia-ketjun myymälä vanhassa kaupungissa aivan St. Marien kirkon vieressä. Thalian myymälä oli tuttu aiemmilta matkoiltani . Tiesin siis, että siellä todella viihtyy, kun tilat ovat neljässä tasossa, on nojatuoleja ja kahviautomaatti. Voi siis istahtaa ja kahvia nauttien perehtyä kiinnostavalta vaikuttavaan kirjaan. Kirjakauppa voi näin olla kotoisa ja tuottaa mielihyvän tunnetta toisin kuin Suomen harvat kirjakaupat.

Kiinnitin välittömästi huomiota Marie Luise Ritterin kirjaan Die Suche nach Zuhause. Von der Sehnsucht nach einem Ort, an den wir hingehören (Piper 2025). Selailin ja ostin. Olisiko Marie Luise Ritterin kirjassa vastauksia itseäni askarruttaneisiin kysymyksiin, että mihin kuulun ja missä tunnen olevani kotona. Ja olenko jatkuvasti tavoittelemassa jotakin uuteen paikkaan liittyvää mielentilaa, jossa tuollainen ”zuhause” -tuntemus olisi mahdollista?

Vuonna 1991 syntynyt kirjailija ja blogisti Marie Luise Ritter on kotoisin Hallen ja Leipzigin välissä sijaitsevasta pienestä kaupungista. Hän asunut Saksan suurkaupungeissa kuten Berliinissä, Hampurissa ja Hannoverissä. Kirjan juonena on hänen kuuden kuukauden mittainen asumisensa Pariisissa.

Pariisissa oli vetovoimaa ja Marie Luise Ritter tunnisti toki idealisoivansa ja romantisoivansa kaupungin kuten moni muukin. Puolen vuoden periodillaan hän jatkuvasti pohti ja arvioi olemistaan Pariisissa. Monista hyvistä kokemuksista huolimatta hän ei kokenut oloaan kotoisaksi. Erityisesti se liittyi ulkopuolisuuden kokemukseen.  Pariisin kokemukset aktivoivat häntä pohtimaan kirjassaan monipuolisesti kotipaikkaisuuden tavoittelua ja merkityksiä.

Oman paikan etsimistä

Asuinpaikkoihin liittyvä historiani, Karuna (bannerikuva) – Turku - Korpilahti – Jyväskylä - Tampere,  ei ole omasta mielestäni kovin monipuolinen ja kilometreissä se ei edes ole kovin laaja. Monet muuttavat elämänsä aikana pitkien matkojen päähän jopa ulkomaille asettuen.  Toisaalta jotkut ovat kotipaikkauskollisia ja palaavat vaikkapa opintojensa jälkeen synnyinsijoilleen.

Omat muuttoni lähtemisinä ja saapumisina olen kokenut hyvin vaivattomiksi. Mikään muutto ei ole johtanut erityiseen kaipaukseen taakse jääneeseen. Taakse ovat jääneet Varsinais-Suomi ja Keski-Suomi. Esimerkiksi kun Tampereella määräaikainen työni päättyi, olisin voinut palata Jyväskylään. Mutta olin jo kiintynyt uuteen kaupunkiin. Toisaalta lyhyet välimatkat tarjoavat aina mahdollisuuden vierailla vanhoissa, tutuissa paikoissa vaikkapa ystäviä tapaamassa.

Marie Luise Ritter kuvaa monivivahteisesti oman paikan etsimisensä sisältöä ja prosessia. Hänen mukaansa voisimme periaatteessa kokea olevamme kotonamme missä vaan. Uusi kohde, kuten hänellä Pariisi, voi vaikuttaa kiehtovalta ja sitä haluaa opiskella, oppia tuntemaan sen erityispiirteitä, ihmisiä ja paikkoja. Näin minulle kävi täällä Tampereella uteliaalla mielellä uuden oppimisena.

Voimme myös asettaa itsellemme kysymyksen kuten Marie Luise Ritter kirjassaan toistuvasti tekee: ”Woher bist du wirklich?”. Eli mitä vastaat, kun kysyt itseltäsi tai kun joku kysyy sinulta konkreettisesti  ”mistä olet todella kotoisin”? Vastaaminen voi olla helppoa ja itsestäänselvää. Mutta, ainakin joillekin, kotoisin oleminen voi olla vakiintumatonta, etsintää, sellainen elinaikainen prosessi. Silloin se saattaa tuntua kuin jatkuvana koti-ikävänä ja odotuksena, että vielä se itselle paras paikka löytyy. Jokin sellainen paikka, jossa kaipaamamme vakaus, juurevuus ja pysyvyys toteutuu.

Paikka on kuulumista. Kun muutin Tampereelle oivalsin, miten nopeasti muodostuu oman liikkumisen kartta ja kuulumisen kiinnekohtia. Tietyt kadut, paikat rakennuksineen ja reitistöt vakiintuivat ja tulivat kotoisiksi. Muutama päivä sitten olin ystäväni kanssa lounaalla Amurin helmi-kahvilassa, joka on osa Amurin työläismuseokorttelia. Lounashetken jälkeen Amurin kaduilla kohden Metso-kirjastoa mietin tuttuuden tunnetta ja kokemuksia, kun kyseinen kahvila on esimerkiksi muodostunut mieluisaksi tapaamispaikaksi. Mitä pidempään asumme jossakin, sitä tarkempia havaintoja olemme muodostaneet, kiinnittäneet huomiota yksityiskohtiin ja saaneet kokemuksia, jotka ovat meille tärkeitä muistojen kartastoja.

Paikkaan kiinnittymisessä tärkeä tekijä on luonnollisesti konkreettinen koti ja siihen liittyvä lähiympäristö. Marie Luise Ritter korostaa, että se ”zuhause” on kuitenkin keskeisesti tunnetta kuulumisesta ja olemisesta. Se on hänen mukaansa lopulta sisäisen rauhan tila, kun tässä paikassa olen tyytyväinen olemiseeni. Toki se voi olla myös enemmän tahdon asia, kun haluan kuulua juuri tänne, jonne olen muuttanut. Perheellä, ystävillä, sosiaalisilla suhteilla on merkitystä kuten myös paikan kulttuurilla elementeillä ja Suomessa tietysti luonnon paikoilla. Marie Luise Ritterin kohdalla nuo elementit olivat Pariisissa paljolti kohdillaan, mutta hänellä ei ollut kuitenkaan sitä kuulumisen tunnetta.

Etsin kunnes löydän Karjalan

Välittömästi Saksan matkani jälkeen löysin mielenkiintoisen kirjan eli Hellä Neuvonen-Seppäsen Evakkojen perilliset. Keitä me olemme, minne me kuulumme (Vastapaino 2023). Kuulun kirjan kohderyhmään, sillä äitini oli Karjalan evakko. 1990-luvulla rajan avauduttua osallistuin kaksi kertaa kotiseutumatkalle. Kokemus ryhmämatkana Uudenkirkon Sortavalan kylään Suomenlahden rannalle oli hyvin vaikuttava ja merkittävä. Oman elämän kartasto laajeni ja tietysti äitini suvun historia konkretisoitui. Tietyllä tavalla se oli elämäni tärkein matka.

Osallistuin vuoden 2017 kesällä Jyväskylässä pidetyille Karjalan liiton kesäjuhlille. Kokemus oli hämmentävä. Väsyin piirakkakilpailun seuraamiseen ja kuorokavalkadin kokemus oli tylsän puuduttava. Tuollaisten perinnemuotojen kautta en löytänyt omaa väylääni karjalaisuuteen. Sen sijaan laaja tapahtuman näyttelyosasto oli mielenkiintoinen ja runsaasti informaatiota antava.

Hellä Neuvonen- Seppäsen viiden tyypin jäsentelyn perusteella tunnen olevani eräänlainen ”etsin, kunnes löydän Karjalan”-tyyppi. Tällainen toisen polven karjalainen etsii puuttuvan identiteetin palastaan, mutta tämä etsintä ei ole välttämättä tiedostettua. Se on epämääräistä kaipuuta jonnekin muualle ja juurettomuutta.

Kuten minulla se voi tarkoittaa vetovoimaa ulkomaille kuin etsisi sieltä jotakin puuttuvaa elämänsä palasta. Kyse on siis hieman täsmentymättömän identiteetin etsinnästä ja ihmisen sisäisestä tarinasta, jonka tarkentuminen saattaa jatkua koko elinajan. Kuten yksi Hellä Neuvonen- Seppäsen haastattelema ilmaisi:

”kasvi joka siirretään aina uuteen paikkaan”.

Hellä Neuvonen-Seppäsen kirja perustuu hänen väitöskirjaansa ja sitä varten tekemiinsä haastatteluihin. Toisen polven karjalaisten kertomuksissa nousi esille osan kohdalla juuri tuo matkustamisen into. Tämä on oman elämäni näkökulmasta mielenkiintoista. Johtuuko lähtemisen iloa ja tarve matkustaa juuri karjalaisuudesta, kiertolaisuuden verestä, jonkinlaisesta kodittomuuden tunteesta, ”että pitäisi olla jossakin muualla kuin on”.

Hellä Neuvonen- Seppäsen mukaan kyseessä on ikävä, joka ei kohdistu Karjalaan sinänsä, vaan jonnekin muualle, jossa asioiden kuvitellaan olevan paremmin:

”että ei ole oikeassa paikassa nyt, että ei koe olevansa missään täysin kotona”.

Tällöin lähteminen voi olla helppoa eli vanhempien pakkolähtö (minun kohdalla kyse on vain äidistä eli isäni oli varsinaisuomalainen) on antanut myös lapsille valmiuksia lähteä uusiin oloihin, he kaipaavat matkojen tuomaa jännitystä ja erilaisiin kulttuureihin tutustumista.

Hellä Neuvonen- Seppänen kirjoittaa myös monista muista evakoiden lasten piirteistä. Nostan niistä esille vielä empatian, kyvyn huomata muiden tunteita. Hän käyttää ilmaisua "Karjalan taju", joka voi siirtyä myös muiden vaikeuksia ja tai menetyksiä kokeneiden ihmisten kuuntelemiseen ja auttamiseen.

Kun syyskuun alussa vaelsin ja myös majoituin pääosin Saksin osavaltion alueella, joka oli DDR:ää, koin sellaista selittämätöntä melankolian tunnetta. Tuntemus oli erityisen vahva Falkensteinin kaupungissa, jossa pidin vapaapäivän turistina ihastuttavaan pikkukaupunkiin tutustuen. Intuitiivisesti olin kuin paikan emotionaalisen historian virrassa eli mitä kaikkea sukupolvet ovat joutuneet kokemaan.  Kyse oli ehkä juuri tuosta Karjalan tajusta. Vuonna 1991 syntyneenä Marie Luise Ritterillä ei ole kokemusta DDR-vaiheesta, mutta se on osa hänen sukutaustaansa. Ehkä siten voin ymmärtää hänen kirjansa ja elämänsä juonta.

Luettuna nämä kaksi antoisaa kirjaa ovat lisänneet ja syventäneet ymmärrystä itsestäni. Että on ok olla elämässään kuin jatkuvalla matkalla etsien uteliaana uusia paikkoja, ihmisiä, kokemuksia ja samalla viisastuen. Kaikki eivät ehkä koskaan kiinnity johonkin konkreettiseen paikkaan. Tai se onkin mielen tila ja rauha kuten Marie Luise Ritter kirjansa viimeisessä lauseessa kiteyttää:

Das wahre Zuhause eines Menschen ist dort, wo seine Gedanken Frieden finden.