Erityisherkän omaa sisäistä tarinaa kertomassa

Tampere viisivuotiaan kokemana

Lapsuuteni kesinä teimme lomareissuja Lounais-Suomesta yhä pidemmäs kohti pohjoista. Ensimmäiset matkat olivat lyhyempiä ja taisin olla vähän alle kuuden vanha, kun kohteena oli Tampere.

Majoituimme legendaariselle Uimahallin majalle. Illalla kävelimme Hämeenkatua pitkin kohden rautatieasemaa. Siellä oli vitriinissä veturi. Ehkä se käynnistyi kolikoilla. Mutta muistan sen veturin ja miten sitä ihastelin. Muistan myös hyvin tuon 5-vuotiaalle melko pitkän kävelymatkan.

Näin olin ensimmäistä kertaa Tampereella. Nuo muistot tietysti merkityksellistyvät minulle nykyisin, kun Tampereesta on tullut kotikaupunkini. Esimerkkinä tuo kertoo lapsuuteni elämyksellisyydestä. Miten voimakkaasti elämyshakuisen erityisherkän muistot ovat tarkkoja, kun jotakin erityisen mieluisaa on tapahtunut. Sellaisista hetkistä muistan paljon – kuin eläisin niitä uudelleen.

Voinkin asettaa sinulle kysymyksiä:

Mitä mieluisia konkreettisia muistoja sinulla on lapsuudestasi?

Palaudu hetkeksi niihin. Mitä muistat? Mitä tapahtui? Miltä se tuntui?

 

Identiteetin aineksia

Elämämme varrella meille muodostuu ja selkiintyy oma identiteettimme, käsitys itsestämme. Siihen liittyvät peruskysymykset ovat:

”Kuka minä oikein olen?”

”Kuka haluan olla?”

Välttämättä emme näitä kysymyksiä pohdi. Mutta identiteettimme sisältää kaikkea itsestä ajateltua ja koettua. Niinpä tuollaiset lapsuutemme muistot ovat osaltaan hyvin tärkeitä identtiteettipolkumme etappeja. Sisältönä on paljon todellisia asioita, mutta yhtälailla uskomuksia itsestä. Tulkintoja vahvuuksistamme ja heikkouksistamme. Elämämme muutokset ja selkeät käännekohdat muokkaavat meitä. Vanhemmat, kasvuympäristömme, merkittävät kansalliset tapahtumat antavat aineksia identiteetin muotoutumiseen.

On siis runsaasti asioita, jotka vaikuttavat identiteettimme kehkeytymiseen. Tieto erityisherkkyydestä viimeisen kymmenen vuoden aikana on ollut mullistava ulkoinen tekijä erityisherkkien identiteetin kannalta.

Meitä on siis muitakin tällaisia, jopa 20 prosenttia. On siis oikeastaan ihan tavallista olla vähän erikoinen tai ei yhtään erikoinen, hörhö-mikä-hörhö, esteetikko, enkeleitä näkevä, luontoon pakeneva, tai mitä meitä nyt onkaan.

Erityisherkän ihmisen identiteetin ainekset ovat jos sinänsä runsaat perustuen jatkuvaan pohdintaan itsestämme. Siinähän olemme mestareita. Elaine N. Aronin erityisherkkyyden erittelyn mukaisesti yksi keskeinen piirre on vastaanotetun aisti-informaation syvällinen prosessointi. Se liittyy tietysti kaikkeen mahdolliseen saatuun tietoon. Ei vain tuumailuun itsestämme. Mutta kun sisäinen voima ja ilo pohdintojen myötä selkiintyy , myös itsearvostuksemme erityisherkkinä vahvistuu.

 

 

Sisäistä tarinointia itselle ja muille

Elina Jokinen on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan ”Säröjen kauneus - sisäisen tarinasi voima” (2020). Hänen mukaansa sisäinen tarina on ydintarinamme eli mitä kerromme itse itsestämme. Sen pohjalta sitten varioituu, mitä kerromme vaikkapa perheenjäsenillemme, ystäville, työkavereille. Eli sisäisestä tarinasta valitaan aineksia ja paloja kulloiseenkiin tilanteeseen. Tietoisesti tai tiedostamatta. Sisäinen tarinankertoja, siis me itse,  voi olla itseään korostava, kriittinen, sensuroiva, vähättelevä, tunteellinen tai aivan jotakin muuta.

Selostuskoppi  - keitäs täällä oikein onkaan?

Elina Jokinen tuo kirjassaan esille ”selostuskoppi” – analogian.  Eli sisäinen tarinamme on kuin selostuskopisssa selostaisimme omaa elämäämme. Erityisherkän  sisäinen puhe on runsasta oman itsensä pohdintana ja tulkintana. Selostuskopissamme siis puhetta kyllä piisaa ja hiljaista hetkeä ei muodostu.

Omassa selostuskopissamme voi kuitenkin olla muitakin, jotka kuin ääninä selittävät elämäämme ja toimintaamme. Vähättelevän vanhemmat ääni palautuu mieleen: ”niin, etpä taaskaan osannut tuota”. Tai onnistuneen työsuorituksemme fiilistelyssä selostuskopissa meuhkaa jokin aiempi työkaverimme ”minä, minä, minä” -tyyliinsä toisia vähätellen.

Tietysti haluaisimme päästä eroon noista ikävistä tyypeistä. ”Pois ja heti, tämä on minun selostuskoppini”. Elina Jaatinen antaakin oivallisen neuvon. Eli kutsu selostuskoppiisi ”uusia tyyppejä”. Sellaisia kertojaääniä, jotka kannustavat sinua koko ajan. ”Hyvä Hannu – aivan mahtavaa!”. Tällaiset myönteiset äänet voivat olla todellisia kokemuksiamme esimerkiksi mieleen jäänyt kivan työkaverin palaute. Mutta yhtä hyvin voimme tukea tarinaamme kuvitteellisesti olkoon tuo henkilö läheinen tai vaikkapa jokin julkisuuden henkilö, jota ihailemme.

Tässä sinulle pohdintakysymyksiä:

Keitä sellaisia on sinun selostuskopissasi, joista haluaisit päästä eroon?

Keitä haluat kutsua koppiisi kannustamaan ja tukemaan sinua?

Ja nyt lopuksi minä tulen selostuskoppiisi:

”Loistavaa”

”Aivan huippu tyyppi olet”

--------

Kuva Uimahallin majasta 1956: Historian kuvakokoelma, Matti Poutvaaran (kuvaaja) kokoelma, Museovirasto.