Kun erityisherkkyydestä tuli uusi normaali

Pari vuotta sitten pidin yleisluentoa erityisherkkyydestä eräällä kansalaisopistolla. Kun olin käynyt läpi kaikki perusasiat, eturivissä istunut mies kommentoi, että me kaikki olemme erityisherkkiä ja tässä ei ole mitään uutta ja yllättävää. Hänen kommenttinsa hämmensi minua, mutta se on saanut minut pohtimaan, että noinkin voi asian nähdä. Ehkä kyse on siitä, että erityisherkkyys onkin aikamme tapa elää ja kokea elämää. Siten se on myös normaalia, tavallista ja toivottavaa.

Näihin pohdintoihini sain näkökulman Svenja Flaßpöhlerin kirjasta ”Sensibel. Über moderne Empfindlichkeit und die Grenzen des Zumutbaren” (2021). Svenja Flaßpöhler on saksalainen filosofi ja kirjailija, joka toimii Philosophie Magazine-lehden päätoimittajana. Kirjassaan hän tarkastelee, miten vähitellen on toteutunut sekä yksilön että yhteiskunnan sensibilisoituminen, jonka sanan voi kääntää herkistymiseksi.

Tämä sensibilisoituminen on sekä poliittinen että psykologinen prosessi. Aatehistoriallisesti on ollut oleellista  länsimainen liberalismi ja yksilön vapauden muodostuminen keskeiseksi ja tunnustetuksi kansalaisena olemisen perustaksi. Siihen liittyy esimerkiksi yksilön oikeus hyväksyä ja arvostaa omia tunteitaan ja myös oikeus rakastaa itseään.

Lopputuloksena on jälkimodernin ajan ihmisen herkkyyden normalisoituminen ja normittuminen. Siinä, että olemme herkkiä ja tuomme sitä esille, ei ole siis mitään ihmeellistä ja se on jopa toivottavaa. Svenja Flaßpöhler linkittää pohdintansa usein myös erityisherkkyyteen. Ikään kuin se on johdonmukainen seuraus ja kiteytymä sensibilisoitumisesta.

Sensibiliteetin neljä ulottuvuutta

Svenja Flaßpöhler tuo kirjassaan esille neljä sensibiliteetin ulottuvuutta, joita seuraavassa avaan ja laajennan omilla pohdinnoillani.

Kehollisuus - etäisyyksiä ja makuja 

Kaiken kaikkiaan olemme koko ajan enemmän kehotietoisia. Tämä ilmenee omien kehon tilojen tunnistamisena, kun vaikkapa liikumme tai tunnemme väsymystä tai kipua. Toisaalta kehollisuuden tuntemus voi liittyä etäisyyden kokemiseen ja myös sen kunnioittamiseen. Tarvitsemme tilaa ja etäisyyttä, jotta meitä ei häiritä emmekä toisaalta mene liian lähelle toisia. Jokaiselle on tuttua, miltä tuntuu olla hississä aivan vieri vieressä. Keväällä 2020 globaaliksi uhaksi tuli korona. Omassa arkisessa elämässämme se merkitsi pakkoetäisyyttä ja jatkuvaa suhteessa toisiin välimatkan arviointia.

Yksilön kehollisuuden korostumisessa on kyse sivilisaatioprosessista, johon kuuluu myös hygienia. Esimerkiksi ruokakaupoissa joudumme pakostakin lähelle toisia asiakkaita. Tunnistamme heidän tulonsa omalle kehon reviirillemme kuten myös, millainen on heidän hajunsa. Kun joku tuoksuu pahalta, haluamme etäännyttää ja laajentaa reviiriämme. Olemme myös enemmän tietoisia omasta hygieniastamme pohtien vaikkapa, kuinka usein olisi hyvä käydä suihkussa.

Kehollisuuteen liittyy myös ravinto, kun maut eriytyvät ja henkilökohtaistuvat. Löydämme juuri omaan makuumme sopivia eriytyneitä kahvilaatuja, vegeruokia tai eksoottisia makuelämyksiä. Lisäksi kehomme kertoo, millainen ruoka-aine ei meille sovi.

Mediassa kauhistellaan ajoittain fitness-urheilijoiden ruokavalioita ja diettejä, mutta olemmeko jo itse samanlaisessa ravinnon mittaamisen tietoisuudessa ja jopa kierteessä? ”Kuinka paljon ja mitä”-kehollisuudesta saimme juuri vähän aikaa sitten (27.11.) eräänlaisen elämäntavallisen kartaston valtion ravitsemusneuvottelukunnan julkaisemien uusien kansallisten ravitsemussuositusten muodossa.

Liikunnan harrastamisen aktiivisuus ja muodot ovat yksi esimerkki elämäntyylin yksilöllistymisestä (singularisaatio) ja toisaalta uuden vertaisuuden tunnistamisesta. Jos olemme polkujuoksijoita, astangajoogaajia, kuntosalilla kävijöitä tai harrastamme ties mitä, alamme vähitellen tietää samaa harrastavia. Näistä voi muodostuu meille identiteettiryhmiä, joihin koemme kuuluvamme. Kyse on samanhenkisyyden kokemuksesta, joka voi konkreettinen tai enemmän mielikuvallinen.

Psyykkinen – terapiayhteiskuntaa ja resilienssia

Oleellinen osa sensibilisoitumista on mielen herkkyys. Eräiden kohdalla se voi olla niin sanottua snowflake (lumihiutale)- olemusta. Tällainen ihminen saattaa loukkaantuu hyvin vähäisestä ja hän pitää itseään täysin ainutlaatuisena. Psyykkiseen sensibiliteettiin liittyy myös sellaisia elementtejä ja käytäntöjä kuten terapiallistuminen ja resilienssi.

Terapiapalveluiden käytöstä on tullut tavallista ja julkista siten, että osa kävijöistä haluaa kertoa siitä avoimesti. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen tuo uudessa kirjassaan (Psykoterapiat – Huteja ja osumia) ja Helsingin Sanomien haastattelussa esille ilmaisun terapiayhteiskunta, jossa keskiössä ovat jokaisen omat ongelmat. Sinkkosen mukaan terapiasta on tullut yleislääke kaikenlaisiin asioihin, joiden taustalla on aikamme korostunut yksilökeskeisyys.

Samanlaista yksilökeskeisyyttä on resilienssin taustalla. Resilienssi liittyy siihen, miten kykenemme selviytymään elämän pienistä tai suurista haasteista. Haasteellisessa tilanteessa tai elämänvaiheessa tunnistamme, toivottavasti, omat voimavaramme ja miten pääsemme kaikesta huolimatta eteenpäin. Nyt kun asialla on nimi, tulemme koko ajan enemmän resilienssitietoisemmiksi. Elämämme on jatkuvaa itsensä reflektointia, miten minulla nyt menee ja miten voin vahvistaa mielen voimavarojani.

Eettisyys olemisen toimintaperiaatteena

Svenja Flaßpöhler nostaa esille myös eettisyyden sensibiliteetin oleellisena sisältönä.  Tietoisuus eettisistä periaatteista ohjaa ja jäsentää elämäämme. Kunnioitamme ihmisten ja kulttuurien erilaisuutta. Se mahdollistaa meille itse kullekin olemisen juuri sellaisena kuin haluamme olla.

Oma lukunsa on tietysti se, että kaikki eivät kunnioita eettisiä periaatteita ja erilaiset vihareaktiot näyttävät lisääntyvän. Samalla vaikkapa juuri vihapuheeseen puhumattakaan erilaiseen väkivaltaan reagoidaan nopeasti, koska eettinen koodisto on niin vahva ja tunnustettu.

Esteettinen ja koskettava

Kuten sanotaan ”kauneus on katsojan silmässä” pitää koko ajan enemmän ja enemmän paikkansa, kun yksilöllistyminen tekee juuri minun kokemuksestani sen oleellisen tärkeän. Esteettisessä sensibiliteetissä ei olekaan kyse vain kauneuden kokemisesta. Siihen liittyy se, miten tunnistamme minkä tahansa itselle koskettavan. Tällöin esteettisyys linkittyy siis tunnekokemukseen. Tämä voi näkyä ja kuulua ihanuus- ja ihmeellisyys puheena. Kulutuskulttuuri ja mainonta tietysti vahvistaa tällaista ihanuusmielikuvastoa.

Svenja Flaßpöhler kirjoittaa resonointisensibiliteetistä. Se voidaan tulkita jonkinlaisena ”myötävärähtelynä”. Tulemme tietoisiksi siitä, mitkä asiat ja ilmiöt resonoivat meitä. Kun yhteiskunnallisesti meitä ei määrittele enää aiemmin vahvat ja merkittävät uskonnot, luokka-asemat tai paikalliskulttuurit, tällaiset  henkilökohtaiset resonointikohteet tulevat oleellisiksi. Ne voivat olla myös vahvoja ”resonaatiokeitaita” elämämme arjessa. Sellainen voi olla vaikkapa joogaryhmässä käynti tai jokin tietty, rajattu kulttuuriin ja taiteeseen liittyvä kiinnostuksen kohde.  Tähän liittyy myös autenttisuus. Haluamme, että elämässä on ainutlaatuisia kokemuksia. Juuri niitä ”minun kokemuksia”, joista voin lumoutua omalla tavallani.

Erityisherkkyyden koodisto

Kun vedän yhteen Svenja Flaßpöhlerin erittelevän tulkinnan aikamme sensibiliteetistä, erityisherkän näkökulmasta sen voi nähdä eräänlaisena elämisen ja kokemisen koodistona, jonkinlaisena metaforisena kompassina. Tästä voisi tehdä sellaisen vaarallisen johtopäätöksen, että kylläpä yhteiskunta ja sosiaalinen todellisuus on muuttunut erityisherkälle ideaalisemmaksi, kun ajattelumme ja kokemisemme tapa on jollakin tavalla valtavirtaa. Valitettavasti reaalimaailma toimii kuitenkin osin juuri päinvastoin. Kun ideologisesti taustalla on yksilökeskeisyys, se on kuin sudenkuoppa. Erityisherkän oman elämänsä reflektointikompetenssi on hieno piirre. Samalla se on kuitenkin vaarallinen yksilökeskeisyyttä korostava ja vahvistava yhteiskunnallinen trendi ja vaatimus.